Jälkiviisaat maitolasin äärellä

Aktiivimalli on puhuttanut paljon. En ole hirveästi keskusteluun osallistunut viimeaikoina, koska mitään uutta tai yllättävää tässä ei ole.

Neljä vuotta sitten varoittelin blogikirjoituksessani, kuinka "lopputuloksena työttömyydestä tulee täyttä työtä, vain, jotta oikeus elää saadaan pitää" ja "valitessamme tämän kehityksen, yhä suurempi osa kansaa tulee tekemään yhä enemmän työtä nimellisesti työttömänä". Tietty vielä herkullisena huomautuksena löytyy "Vaikka nykypäivänä [2014] voi tuntua hurjalta ajatus, jossa osa kansasta tekee työtä työleireillä ilman terveydenhuoltoa, emme huomaa, miten poliittisesti korrektisti näitäkin asioita voidaan edistää". Poliittisesti korrekti tapa on jättää konkreettinen leiri kuvioista pois ja heikentää terveydenhuoltoa, joskin leirimuotoisesta mahdollisuudesta taisi jo joku poliitikko 'vitsailla'.

Kun vuosia ennalta asian ihmettely ja yritys tuoda keskusteluun ei ole auttanut, vaikea nähdä sen jälkijättöisestikään hirveästi tekevän mitään. It's no use crying over spilled milk.

Tietty on mukava nähdä, että on taas joissain piireissä trendikästä seisoa työttömien oikeuksien puolella. Ei tämä kehitys hyvältä tietenkään näytä ja hienoa on, että se yhä laajemmin ymmärretään.

Harmillinen asia tässä vain on, ettei tämän hallituksen aikana muutosta ole tulossa, eikä hyvältä näytä seuraavankaan aikana. Kun se aika viimein tulisi muuttaa tilannetta, lienemme jo niin tottuneita järjestelmään, ettei kuuluisaa poliittista tahtoa ole sitä enää muuttaa. Tiensä keskusteluun löytää jokin uusi kamaluus, jonka avulla poliitista menestystä rakennetaan. Toki toivon, etten pääse tästä kirjoituksesta itseäni lainaamaan kymmenen vuoden päästä.

Koska ei hirveästi ole uutta sanottavaa, lainaan itseäni lisää tuosta neljän vuoden takaisesta kirjoituksestani "Ajatuksia ajastamme" (pätkiä sieltä täältä, mutta jokseenkin koherentisti aseteltuna ):

"Vuosikausia on toistettu, kuinka vain perinteisesti työtä tekemällä voi pysyä hengissä. Emme jostain syystä hyväksy yhteiskuntamme menneen siinä määrin eteenpäin, ettei tämä pidä enää paikkaansa. Ruokaa heitämme tonneittain kaatopaikalle vuosittain eikä jokainen tämän maan kattokaan pidä asukkaita allaan. Kyse on haluttomuudesta hyväksyä kasvavaa yhteiskunnallista hyvinvointia yhteisenä projektina.

Vaatiessamme jokaista työstämään materiaalisen hyvinvoinnin eteen, henkinen hyvinvointimme on laskenut kuin lehmän häntä jo vuosia putkeen. Sitä ei korjata materialla, ei talouskasvulla, ei AAA-luottoluokituksilla. Se hoidetaan sillä työllä, josta kukaan ei mitään maksa. Se on sitä työtä, joka ei materiaa tuota. Sitä työtä tarvitaan jokaiselta, joka päivä, joka hetki. Siihen työhön ei titteleitä eikä koulutusta vaadita. Se on työtä ihmisyyden eteen.

Miten voisimme saavuttaa hyvinvointia keskinäisissä suhteissamme? Onko sillä merkitystä, millä tavoin kohtelemme lähimmäisiämme verrattuna niihin, joita emme tunne? Voimmeko oikeutetusti toimia eri tavoin eri ihmisiä kohtaan? Emmekö silloin ilmaise, että tästä ihmisestä ei voi tulla lähimmäiseni?

Toistaiseksi olemme jumiutuneet myös internetissä erilaisiin kuppikuntiin, mutta mitä enemmän ihmiset ovat keskenään tekemisissä monien eri reittien kautta, sitä vakavammin joudumme ihmisyyden haasteen eteen: Voitko kohdella tätä henkilöä samalla kunnioituksella kuin rakkaimpiasi, ja jos et, niin miksi et?

Halu järjestää ihmiset erilaisiin luokkiin mitä erilaisimmin perustein on loppuviimein oman ihmisyytensä kieltämistä. Tekeekö yhteiskunnallinen asema, syntyperä tai ihonväri todellista eroa ihmisten välillä? Mitä loppuviimein on se, mikä meidät erottaa toisistamme?"

Ilmeisen ajankohtaisia pohdintoja myös vuodelle 2018.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu