Jonna Purojärvi Tunteella järjen puolella

EU - kyllä vai ei?

Eurovaalit lähenevät päivä päivältä. Kantoja EU:n puolesta ja vastaan kuuluu joka suunnalta ja vastakkainasettelu sen myötä kasvaa. Jatketaanko yhdentymistä vai yritetäänkö tätä purkaa? Olenko EU-kriittinen vai EU-myönteinen?

Näin ehdokkaana oma kanta tulisi voida esittää helposti. On siis aukaistava oma kantansa, jotta yhdelläkään ihmisellä voisi olla mitään ymmärrystä siitä, mitä minä ehdokkaana EU:sta ajattelen.

Myönteistä kritiikkiä

EU:lla on paljon potentiaalia ylikansallisen yhteistyön mahdollistajana, vaan tätä tehtävää se ei toistaiseksi ole harjoittanut. Sen sijasta, että unioni toimisi järkevänä neuvotteluelimenä yhdentääkseen toimivilta osin valtioiden lainsäädäntöä, toimittaa se alati vahvemmin roolia ylhäältä alaspäin latelevana säädöselimenä. Aitona eurooppalaisten valtioiden demokraattisena elimenä se epäonnistuu todenteolla.

Moni puhuu kauniisti EU:n ja Suomen välisen yhteistyön tiivistämisestä. Olen ymmärtänyt, että yhteistyössä molempien osapuolten tulisi hyötyä. Näin ei näytä olevan laita - Suomi joustaa, antaa ja alistuu EU:n tahtoon, eikä neuvotteluasemamme tunnu olevan mistään kotoisin. Yhteistyön laatua on uudistettava.

EU:lla on paikkansa globaalissa maailmassa kahden valtavan talousvallan, USA:n ja Kiinan rinnalla. Vaikka EU vaikuttaa Suomen suhteen olevan suuri auktoriteetti, ei EU:lla ole juuri minkäänlaista todellista neuvotteluasemaa näiden kahden mahdin välillä - jos onkin, ei sitä järin rakentavasti käytetä. EU monella tapaa ottaa mallia taloudesta USA:sta, jonka kuitenkin näemme selvästi tuottavan sosiaalisesti epäonnistunutta politiikkaa - talouden hyvinvointi ylittää inhimilliset tarpeet.

Euroopan Unionin luvattiin tuovan ihmisille enemmän vapauksia. Tämän toteutumista on mahdotonta allekirjoittaa. Tavara saattaa mantereen alueella liikkua hieman helpommin ja matkustaminen voi olla aiempaa yksinkertaisempaa, mutta jatkuva direktiivien latelu on ennemminkin kiristänyt mahdollisuuksia. Suomessa on jo omien pykäliensä puolesta riittävän hankalaa olla esimerkiksi pk-yrittäjä ja heidän taakakseen ladattu vielä kasapäin EU:n direktiivejä noudatettavaksi.

Ongelmaton ei ole myöskään Euroopan talousalue ETA. Vaikka se toimii EU:n alaisuudessa, EU:n parlamentilla ei ole siihen suoraan korkeinta sanavaltaa. Ylin päätäntävalta kuuluu jokaisen ETA:n jäsenvaltion ulkoministerien muodostamalle toimielimelle - Suomea siis edustaa tällä hetkellä Erkki Tuomioja. Huolimatta ulkoministereiden yhteisestä neuvottelusta, ETA-sopimukset sisältävät paljon sellaisia EU:ssa säädettyjä direktiivejä, joita on sopimuksen myötä noudatettava.

Koska ETA-alueessa pysyminen on mahdollisesti tarpeellinen juuri tavaroiden, palveluiden, henkilöiden ja pääoman vapaan liikkuvuuden kannalta, on Suomen EU:sta täydellinen irrottautuminen toistaiseksi vahingollinen vaihtoehto. Vaikka myös EU:n ulkopuoliset Euroopan talousalueeseen sitoutuneet maat (Norja, Islanti ja Liechtenstein) saavat sanansa sanotuksi muun muassa parlamentaarisessa sekakomiteassa valittujen asiantuntijoiden kautta, mahdollisuus vaikuttaa talousalueen direktiiveihin jää auttamatta vähäiseksi.

Lopputulema

EU on selvästi monella tapaa vajavainen. Toistaiseksi siitä eroaminen vaikeuttaisi turhaan kykyymme osallistua siihen lainsäädäntöön, joka koskettaa yhä suurempaa osaa kansasta - olimmepa EU:n jäsenenä tai emme.

EU:n sisällä on olemassa jo kansalaisaloitejärjestelmä, vaan tämä on yksistään demokratian toteutumisen suhteen täysin riittämätön. Kansalaisille on annettava mahdollisuus käyttää veto-oikeutta niiden pykälien suhteen, jotka kansa kokee epäoikeudenmukaisiksi. Tämän mahdollisuuden luominen tarkoittaa suoraan avoimempaa EU-politiikkaa. Kuuluisat suljetut ovet on saatava auki: Kansalla on oikeus tietää ja parlamentilla velvollisuus kertoa, millaisia kansaa koskevia päätöksiä on tekeillä, mihin perustuen ja mitä tavoitellen.

Kansalaisten valtaa on lisättävä EU:n sisällä ja kansan mahdollisuuksia kommunikoida EU:n tilasta myös muiden jäsenvaltioiden kansalaisten kesken tulee luoda suoraan EU:n toimesta. Jokaisessa jäsenvaltiossa on EU-kriittiset ja EU-myönteiset kansanosansa ja heistä jokaisella on varmasti painavaa sanottavaa nykytilasta. Parlamentaarikoilla on oltava kiinnostusta kansalaisten kantoihin ja helppo kanava näiden esiintuomiseen palvelisi siten myös parlamentaarikkoja. Palvelu palvelijoille - onhan MEPin rooli todella olla kansalaistensa palvelija.

Akselilla kriittinen - myönteinen, asetun vahvasti kriittiseen, joka haluaa olla rakentamassa avoimempaa, demokraattisempaa ja oikeudenmukaisempaa ylikansallista toimielintä.



- Jonna Purojärvi

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (34 kommenttia)

Käyttäjän PauliJuhaniPitknen kuva
Pauli Pitkänen

Kannatatko liittovaltiota vai valtioiden liittoa ?

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

En kannata liittovaltiota. Kannattaisin vahvimmin eri valtioiden kansalaisten muodostomaa liittoumaa, jossa kansan tahto toteutuu. Tarkoittipa se sitten kokonaan jo rakennetun yhteistyön purkamista ja uudelleen aloittamista tai sitten nykyisen järjestelmän korjailua. Ihmisillä on kuitenkin kaikilla samat perustarpeet valtioista riippumatta ja näiden tarpeiden täyttämisen paras toteutus on varmasti jokaisen kansalaisen intresseissä - eritoten heillä, joilla tarpeet eivät syystä tai toisesta toteudu.

Eli en suoraan sanoisi myöskään kannattavani valtioiden liittoa, pitkälti johtuen siitä, että nykyvaltiot ovat laittaneet ensisijaisimmiksi intresseiksi muun muassa EU:n toimivuuden (liittovaltiokehityksen) omien kansalaistensa hyvinvoinnin kustannuksella.

Oliko tarpeeksi ympäripyörästi sanottu? :)

Käyttäjän ilkkah kuva
Ilkka Huotari

Hyvin sanottu #2:ssa.

Tuli tässä mieleen, että asiaa voisi ajatella "kompleksisten systeemien" näkökulmasta. Maapallo valtioineen muodostaa yhden ison kompleksisen systeemin.

Parhaiten sellaista hallitaan hajauttamalla osaset pieniin paloihin. Valtiot (kansallisvaltiot) on luonnollinen jako, kuten myös kaupungit, kunnat, kylät. Hajauttamalla valta näille tasoille voidaan systeemiä hallita. Tämä on toki ennen osattu, mutta ei osata kai enää.

Kaikenlaisissa liitoissa systeemin osasille tulee ylimääräisiä riippuvuuksia, jotka loppujen lopuksi ovat joillekin haitaksi. Mitä isompi monoliitti, sitä vaikeampi sellaista on hallita. Esimerkkinä vaikka Sveitsin kansanäänestys, josta on noussut iso poru, kansa äänesti väärin - koska EU on eri mieltä.

--

Eihän tämä estä vapaan liikkuvuuden politiikkaakaan, jokainen maa on vapaa päättämään sellaisesta itse vaikka avaamalla rajat kaikille. Joten käpertymis"argumentit" eivät mielestäni päde.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

Olen samaa mieltä vallan hajauttamisesta. Nykyisellään kunnilla ja maakunnillakin on yhä vähemmän mahdollisuuksia vaikuttaa alueensa politiikkaan, sillä päälinjat ladellaan yhä useammin eduskunnan taholta, pääasiassa puhtaan taloudellisin syin. Liikkumavaraa ei hirveästi ole ja kuntien vastuulla on enemmän asioita hoidettavana kuin mitä niillä on varsinaisesti päätäntävaltaa. Sama on hiljalleen toteutumassa valtion tasolla, jolloin EU sanelee linjat, joiden mukaan valtioiden on toimittava. Tämä ei ole demokratiaa - tämä on täysin sen vastaista toimintaa.

Mitä itsenäisempiä pieniä, toimivia hallintoja saadaan aikaan, sitä paremmin myös yhteistyö toimii - riippuvuussuhteet kun eivät ole yhteistyösuhteita. Kun taloudellisista syistä olemme yhä riippuvaisempia jo suoraan yksilötasolta asti ylempiin tasoihin, olemme menettämässä täysin kykyä hallita myös yksityisessä elämässä elämäämme. Sama ongelma näyttäytyy kuntien ja valtioiden tasolla, kun tätä kehitystä jatketaan.

Jostain syystä edes kustannustehokkaimpia ratkaisuja, joita eniten joka puolella kuulutetaan, ei aina edes oteta käyttöön. Kohtuuhintaisia ja hyvintoimiva ratkaisuja kokeillaan itsenäisesti eri kunnissa (esimerkiksi viimeaikainen uutinen mielenterveyspalveluista http://yle.fi/uutiset/kaikki_kayvat_jossain_vaihee... ), mutta positiivisista tuloksista huolimatta tällaiset eivät juuri leviä. Kun taas valtio päättää lähteä tukemaan kokeiluja, niitä saatetaan tunkea läpi huolimatta niiden tehottomuudesta (työvelvoitekokeilut: lievästi posiitivinen tulos ihmisen hyvinvoinnin kannalta, mutta ei auttanut juuri työllistymään ja oli erittäin hintavaa: http://www.hs.fi/datajournalismi/a1305779564437 ).

Ei siis auta edes toimia järkevillä tavoin tai todistaa tapoja toimimattomiksi. Vallasta huumantuneiden (?) päättäjien on herättävä todellisuuteen, sillä kansa jo siihen herää. Tällainen toiminta on pidemmän päälle luonnollisesti kestämätöntä ja mitä nopeammin heräämme asioita korjaamaan, sitä vähemmällä vahingolla selviämme.

Käyttäjän ilkkah kuva
Ilkka Huotari

"Vallasta huumantuneiden (?) päättäjien on herättävä todellisuuteen"

Näin, ja samaa on nähtävissä vaikka täällä verkkokeskusteluissa, jossa "keskustelua" käydään usein vain näillä rusinat pullasta-käpertymisargumenteilla. Ei ole ainakaan minulle auennut että miksi niin monet niin tekevät.

Hyviä pointteja, sietäisi monen ajatella.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen Vastaus kommenttiin #5

Ilkka, vähän erikoinen kritiikki kun et itse kirjoita blogeja. Keskustelujen suuntaan vaikutetaan eniten sillä että tehdään omia avauksia.

Käyttäjän ilkkah kuva
Ilkka Huotari Vastaus kommenttiin #6

Emmä osaa "julistaa", ja blogien kirjoittaminen on vähän sellaista.

Sitä paitsi se blogin sisältö ei ole musta niin tärkeä kuin keskustelu. Joskus vitsailin että en koskaan lue blogeja vaan menen suoraan kommentteihin. Siinä on totuutta mukana.

Sama kai se on kenen blogeissa se keskustelu käydään? Sama keskustelu kuitenkin.

"Keskustelujen suuntaan vaikutetaan eniten sillä että tehdään omia avauksia."

No, saattaa tuo olla tottakin. Ehkä blogeja kannattaisi kirjoittaa... katsotaan!

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen Vastaus kommenttiin #8

On tuossa joku ristiriita. Ehkä vaan arkuus. Sen voi voittaa.

Käyttäjän ilkkah kuva
Ilkka Huotari Vastaus kommenttiin #9

Juu.

Olet kyllä oikeassa.

Edit: lisäksi laiskuus :)

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen Vastaus kommenttiin #10

; ) No minusta koneella päivystäminen kaikissa muodoissa on laiskuuden huippu ja elämä on netin ulkopuolella.

Käyttäjän ilkkah kuva
Ilkka Huotari Vastaus kommenttiin #12

Niin, se vähän riippuu. Koneella on oltava jotta saa ruokaa pöytään.

Käyttäjän susijumala kuva
Henri Alakylä

Yksi pieni juttu kirjoittamisesta.

Sinulla on otsikko. Otsikossa et halua edes antaa ymmärtää, että on harmaasävyjä. Otsikon mukaan sinun tulisi perustella tekstissäsi selkeästi kyllä tai ei.

Voit perusteluissasi käyttää normaalia "positiivista" perustelua, eli perustelet valitsemaasi kantaa. Voit myös käyttää negaatiota, tai eliminointitaktiikkaa, eli perustella vasta-argumentit "ennakkoon" ja osoittaa ne kestämättömiksi.

Mutta otsikon mukaan pitää saada joko selkeä kyllä tai ei.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

Otsikot ovat aina minulle kaikista vaikempia keksiä. Päätin varmaankin sen vastakkainasettelun tähden laittaa sen tuollaiseksi noinkin tympeäksi. Kiitän kritiikistä, tämä teksti oli pitkälti sellaista yleistä avaamista sen suhteen, että miksi kyllä, miksi ei. Mielestäni annan tässä selvästi vastauksen "Kyllä" EU:lle sen ongelmista huolimatta - siis tarkoittaen sitä, että mieluummin olen korjaamassa ongelmia kuin hangoittelemalla vastaan luomassa niitä sille lisää.

Kuitenkin, jos oikein pilkulla viilataan, niin mielipide sen suhteen, jatketaanko EU:n kanssa yhteiseloa vai ei, on hyvin musta-valkoinen asettelu. Se, että on halukas jatkamaan EU:n kanssa yhteistyötä kritiikistä huolimatta tai ehkä juuri sen takia, on ollut mielestäni jokseenkin harvoin kuultu - jos kritiikkiä on, niin se usein tarkoittaa halua irrottautua. Tällä hetkellä mielestäni panokset EU:sta irtaantumiseen on liian kova verrattuna siihen, miten jopa suhteellisen vähäisillä muutoksilla saataisiin EU toimimaan huomattavasti vahvemmin.

Meinasin alkuun kyllä otsikoida "EU - kyllä, ei.. ehkä?". Olisi voinut olla parempi.

Karl Fransen

Jonna.

Keskusteluissa, niin yksityisissä’ kuin kansainvälisissä, silloin kun tavoittelemme tuloksia, johtopäätöksiin rajoittuvia mielipiteitä, ”oikeita tai vääriä”, joudumme aina kyseenalaistamaan johtopäätöksiin sisältyvät tavoitteet. Kuten tiedämme toimintamme ovat paikallisten taustojen luomia käsitteitä, paikallisissa olosuhteissa syntyneistä asioiden käsittelytavoista rakentuneita mielipiteitä, useinkin vain paikallisiin kysymyksiin soveltuvia ratkaisuja. ”Oikeat ratkaisut” ovat, jopa kahden ihmisen keskeiset, rakentuneet omakohtaisiin kokemuksiin ”oikeasta ja väärästä”. Jos samaa yksinkertaista tilannetta laajennetaan yhteiskunta tasolle, on tuloksena tila missä jokainen kuntayhteisö on ja pyrkii ratkomaan eriävien mielipiteiden sovittelulla. Siihen sisältyy eriävien mielipiteiden yhdistelyä, mikä ei kohdistu itse kysymyksen ratkaisun niinkään, vaan useinkin ”kuka on oikeassa” eikä mikä on oikein.

Kun yhteistoimintaa pyritään laajentamaan eri kielien ja eri kansojen kesken, tulee kysymykseen monta uutta ja vaikeaa tekijää. Patriotismi on eräs vaikeimmista ja keskeimmistä eristäytymisen muodoista. Traditionaaliset käsitteet ovat syvälle juurtuneita, eikä niistä voida rakentaa ”pot purria” parhaillkaan sovitteluprosessilla. Amerikassa sitä on tapahtunut yli 300 vuotta ja on edelleenkin menneillään. Euro-Union on uusi co-op muoto, mutta, samanlaisissa ideologisissa kantimissa kuin kaikki muutkin rakentamamme yhteistyön menettelytavat - rakentuen molemminpuoliselle hyväksikäytölle, keskinäiselle kilpailulle. Kilpailu kaikissa muodoissaan on johtanut, poikkeuksetta, ihmisarvojen rappioitumiseen.

Menemällä kysymykseen pitemmälle, on myös löydettävä vastaus siihen mitkä tekijät ovat edellytyksenä päätöksien lopulliseen hyväksyntään. Tiedämme suuremman olevan voimakkaampi pienempään nähden ja että sillä, suuremmuuden oikeudella, katsotaan olevan ratkaisu-tehtävissä avainasema - antaa hyväksyvä tai kieltävä ”lausunto” - jota pienempien tulee seurata. Ei heidän ”vähäisemmän” inttelligentisen kapasiteetin, vaan vähäisemmän materiaalisen ja teknillisen kehityksen ja numerollisesti pienemmän väestöluvun mukaan luokiteltuina, sanallisesti hienovaraisesti, mutta käytännössä, avoimesti.

Euro-union on ”the brave new world” abstraktisessa asussa, josta meidän ihmisten kehittyessä voi tulla todellisuus, mutta sitä ennen, päästäkseen todelliseen yhteisymmärrykseen, meidän ihmisten tulee läpikäydä täydellinen muuttumien, henkinen mutaattio. Muuten emme voi elää ja rakentaa sovussa.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

"Keskusteluissa, niin yksityisissä’ kuin kansainvälisissä, silloin kun tavoittelemme tuloksia, johtopäätöksiin rajoittuvia mielipiteitä, ”oikeita tai vääriä”, joudumme aina kyseenalaistamaan johtopäätöksiin sisältyvät tavoitteet."

Juuri näin, tavoitteet on ylipäätään esitettävä, jotta niistä voidaan käydä keskustelua. Keskustelua ei juuri päästä nykyisellään käymään, hyvä jos edes kuntatasolla, mutta mitä suuremmasta hallintoalasta on kyse, sitä harvinaisemmaksi se käy.

"Euro-union on ”the brave new world” abstraktisessa asussa, josta meidän ihmisten kehittyessä voi tulla todellisuus, mutta sitä ennen, päästäkseen todelliseen yhteisymmärrykseen, meidän ihmisten tulee läpikäydä täydellinen muuttumien, henkinen mutaattio. Muuten emme voi elää ja rakentaa sovussa."

Ja tämä on erittäin tärkeä asia. On mielestäni oleellista, että voisimme monilta tasoilta laittaa pieniin asioihin kohdistuvia muutoksia jäihin niiltä osin, kun voidaan, ja ne muutokset, joita tehdään, tulee suoraan antaa ihmsille lisää tilaa ja vapautta ajatella. Tarvitsemme vahvaa keskustelukulttuuria, joka vahvistaa jokaisen yksilöllistä henkistä kasvua. Tarvitsemme turvallisuutta, joka takaa mielipiteenilmaisun vapauden ilman tuomiota, sillä jos emme uskalla keskustella ajatuksistamme, olemme hyvin herkästi tilassa, jossa emme ole kyvykkäitä muuttamaan ajattelutapaamme. Ajatuksemme tarvitsevat kyseenalaistamista - henkistä testausta, voisi asian ilmaista.

"Patriotismi on eräs vaikeimmista ja keskeimmistä eristäytymisen muodoista. Traditionaaliset käsitteet ovat syvälle juurtuneita, eikä niistä voida rakentaa ”pot purria” parhaillkaan sovitteluprosessilla. "

Tästäkin samaa mieltä. Tässä on selkeästi havaittavissa sukupolvien murros, vaikka poikkeuksia kaikista ikäluokista toki löytyy. Patriotistit eivät tunnu aina ymmärtävän, että myös omaa maata, kulttuuria ja toimintaa voi parhaiten nykypäivänä suojella tekemällä aitoa yhteistyötä muiden kulttuurien kanssa ja ylipäätään se, että ihmiset ovat hyvin samanlaisia kansalaisuudesta riippumatta. Tottakai kulttuuri, jossa on kasvanut, tekee omat temppunsa meistä jokaiseen, vaan se ei silti tarkoita sitä, etteikö jokaisella ole ne samat perustarpeet - ruokaa, juomaa, turvaa ja sosiaalisia suhteita.

Eurooppa on kulttuurellisesti suhteellisen yhteneväinen ja yhtäläinen on myös kansalliset kipupisteemme. Maailmansodat olivat omiaan ruokkimaan jokaisessa valtiossa patriotismia ja näita traditionaalisia ihanteita on kasvatuksella viety eteenpäin. Samaa tapahtuu maasta toiseen, toisaalla vahvemmin ja kuuluvammin. Moni on tehnyt EU:sta monella tapaa sen vihollisen, joka kaatamalla saataisiin takaisin vanha kunnon lintukoto, vaan ikävä kyllä asia ei ole näin. Jos haluamme turvallisen lintukotomme takaisin, tarvitsemme tavallisten ihmisten tasolla yhä laajempaa ymmärrystä jokaisen ihmisen tarpeista ja ennen kaikkea nykyisellä valtionhallinnan muodolla tarvitsemme viisaita päättäjiä. Nykyiset päätökset ovat kuitenkin olleet omalta osaltaan hoitamassa yhä vahvempaa eriytymistä omiin kuppikuntiin ja vaikka todellisuudessa vihankohteemme ovat absrtaktioita, uhriksi kelpaa vain lihaa ja verta - näin erästä artistia lainaten.

Kun tällainen ylikansallinen toimielin toimii luoden uusia absrtaktioita, uusia rajotteita ja uusia sääntöjä, olemme yhä vakavammin kahleissa näiden kaikkien eritasoisten sääntöjen kanssa. Tämä harhauttaa useasti ihmisen ajattelemaan, ettei ole millään tasolla kyvykäs muuttamaan mitään, vaikka kukaan ei olekaan estämässä ihmistä muuttumasta itse. Moni kaipaa kaikesta huolimatta ympäristönsä antavan turvaa tähän muutokseen, kannustusta ja tunnustusta. Tuttu on myös ongelma, "Muutun sitten kun nuokin muuttuu". Henkilökohtaisen kasvun vastuu on kuitenkin yksin ihmisen omalla vastuulla ja tätä voi harjoittaa siitäkin huolimatta, oliko perustarpeet kunnossa tai ei. Omituista kyllä, usein kasvua tapahtuukin juuri silloin, kun tarpeet eivät täyty - vaikka vastaavasti myös täysin päinvastaistakin tapahtuu turhautumisen muodossa, joka pahimmillaan purkautuu vakavan väkivaltaisena käytöksenä.

Ottaen huomioon yhä laajenevan keskustelukulttuurin, suunta kansakuntana, niin Suomen kuin Euroopan laajuisena, olemme toki edistymässä. Toistaiseksi ei ole rikottu sitä haamurajaa, jolloin tämä henkisen kasvun muutos näkyisi vaikuttavana toimena, vaan sen aika on selvästi käsillä. Toistaiseksi on nähty valtion jopa estävän tämän kehityksen näkymisen, otettakoon esimerkkinä tuo aikapankki-tominta, jossa rahatta ihmiset vaihtavat töitänsä, mutta silti tämä tulisi jotenkin olla veronalaista toimintaa. Toiset ehkä menettivät toivonsa paremmasta huomisesta tällaisten rajoitusten tähden, mutta yhä useampi sai siitä vain suurempaa voimaa aidon muutoksen tekemiseen - muutos, jota mikään voima maailmassa ei voi estää.

Karl Fransen

Jonna.

Omituisinta on, että silloin kun pyritään rakentamaan turvallisuutta, ihmisten kesken, juuri tuolloin, kun jokainen etsii turvallisuutta, syntyy pelkoa. Turvallisuus, sellaisena kuin turvallisuutta etsimme keskenämme ei ole mahdollista. Meidän jokaisen turvallisuuspyyde on eristäytymisen tulosta ja eristäytymiseen, poikkauksetta, liittyy pelko ja on myöskin itse pelon aihauttaja. Mielipiteet eristävät, ei ainoastaan niiden eroavaisuudella, vaan lähinnä siksi ettemme näe niiden ylitse, vaan pyrimme puolustamaan mielipiteitä koskapa mielipide onkin kaikki mitä tiedämme.

Uskonnolliset ja poliittiset mielipiteet ovat sotien pääasialliset tekijät ja tälläkin hetkellä varustaudutaan yhteenottoihin ja vain siksi, että joku ryhmittymä katsoo oikeudekseen hallita muita ryhmiä, kansoja; pelkästään oman valtansa ylläpitämiseksi, ei nälän tai lisämaan, vaan pelosta tulla hallituksi jonkun muun kansakunan, poliittisen tai uskonnollisen, täysin mielikuvituksellisen, abstraktisen, pelkän mielipiteen pelosta. Miksi tarvitsemme mielipiteitä jos voimme nähdä, että juuri mielipiteet aiheuttavat ihmisen rappeutumisen ja että sodimme - mielipiteillämme - emme factoilla? Factat eivät koskaan sodi keskenään, ei enenkuin pyrimme factoja maustamaan tuulesta temmatuilla mielipiteillä.

”Eurooppa on kulttuurisesti suhteellisen yhtäläinen”. Ehkä pintapuolisesti, mutta kaiken sen alla kytee vuosisatojen epäluottamus, eikä sitä voida kitkeä kuin rikkaruohoa. Sillä on eläintason syvät juuret ja kun itse olemme edelleenkin eläintasolla, teimmepä mitä tahansa, tasomme puitteissa, se, eläin on sisällämme toimiva valtaelin ja sen varassa voimme tehdä vain mitä olemme tekemässä.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

"Omituisinta on, että silloin kun pyritään rakentamaan turvallisuutta, ihmisten kesken, juuri tuolloin, kun jokainen etsii turvallisuutta, syntyy pelkoa. Turvallisuus, sellaisena kuin turvallisuutta etsimme keskenämme ei ole mahdollista. "

Tämä on totta. Kun puhun turvan tarpeesta, se on sitä sisäisempää turvan tunnetta, jota kuitenkin ulkomaailman tulisi jossain määrin heijastella. Ongelmaksi toki muodostuu se, että etsimme turvaa jostakin, joka tarkoittaa sitä, että luomme mieliimme sen vihollisen, joka tätä turvallisuutta uhkaa. Yksi suurimpia turvattomuuden tunteen aiheuttajia on eritoten nykymaailmassa muutos, sillä mikään ei olekaan varmaa saati pysyvää. Meidän tulisi löytää turvan tunne myös muutoksessa, muuten emme milloinkaan voi tuntea olevamme turvassa.

" Ehkä pintapuolisesti, mutta kaiken sen alla kytee vuosisatojen epäluottamus, eikä sitä voida kitkeä kuin rikkaruohoa. Sillä on eläintason syvät juuret ja kun itse olemme edelleenkin eläintasolla, teimmepä mitä tahansa, tasomme puitteissa, se, eläin on sisällämme toimiva valtaelin ja sen varassa voimme tehdä vain mitä olemme tekemässä."

Ehkäpä, vaan jos menemme todella siihen syvempään inhimillisyyteen, se tarkoittaa sitä, että olemme huomattavasti paljon yhtenäisevämpiä kuin mitä mikään kultuurellisuus voi koskaan antaa. Jos toimisimme yhtään kuin mikään järkevä eläin, toimisimme huomattavasti suurempana yhteisönä ja yhteistyöllä, varmentaaksemme parhaimman mahdollisimman lajinjatkuvuuden monimuotoisena ja jälkikasvuamme turvaamalla. Olemme kääntyneet kuitenkin itseämme vastaan sekoittaessamme niin eläimellisiä kuin inhimillisiä ominaisuuksia keskenämme, tehden toisista ihmisistä silmissämme eläimiä - ei ihmisiä, joita olemme.

" Miksi tarvitsemme mielipiteitä jos voimme nähdä, että juuri mielipiteet aiheuttavat ihmisen rappeutumisen ja että sodimme - mielipiteillämme - emme factoilla? Factat eivät koskaan sodi keskenään, ei enenkuin pyrimme factoja maustamaan tuulesta temmatuilla mielipiteillä."

Mielipiteitä tarvinnemme toistemme ymmärtämiseen, mutta oikeassa olet siinä, että faktat eivät voi olla ristiriidassa keskenään ja näiden kautta tulisi todellisuudessa juurikin esimerkiksi politiikkaa tehdä. Jostain syystä ihminen on mieltynyt mielipiteisiin faktojen sijasta - ehkä kyse on tunteista? Mielipiteeseen kun voi samaistua tunnetasolla, fakta on vain yksinkertainen fakta. Surullista on, että faktoihin voidaan suhtautua silti vihamielisesti.

Mielipiteet kuitenkin kertovat nimenomaan mielemme liikkeistä ja nämä auttavat meitä ymmärtämään toisiamme - tiettyyn pisteeseen asti. Omituiseksi toki menee, kun mielipiteitä usein perustellaan edes löyhästi todellisuuteen viittaamalla, mutta tätä todellisuutta ei hyväksytä sitten täysinäisenä. Mielipiteistä tulee faktoja ja tosimaailmaa tärkeämpiä.

Kuitenkin jos aiomme saada mitenkään faktoja levitettyä, se tapahtuu helpoiten mielipiteen kautta. Faktat kun eivät loppuviimein aina tarjoa ratkaisuja - se tarjoaa vain välineitä siihen, mihin näillä tiedoilla voimme mennä. Niinpä mielipiteillä on se paikkansa vielä. Ongelmallista on, että eritoten ideologiat eivät hyväksy keskenään samoja faktoja, vaan hyväksyvät vain ne, jotka sopivat jo olemassaolevaan ajatusrakennelmaa tukemaan. Tällainen mielipuolinen valikointi täytyy lopettaa - se vaatii keskustelua, ajatusten vaihtoa ja ajatusten haastamista äärimilleen asti. Kaikki maailmankuvat, jotka eivät perustu faktoihin, huomataan ennemmin tai myöhemmin olevan kehäpäätelmiä, joissa ei siten ole päätä eikä häntää.

Mielipiteillä on sellainenkin mielenkiintoinen puoli, että niistä voidaan hankkia faktoja. Kun mielipiteeseen perustuen elää ja toimii, sitä voidaan tutkia ulkopuolelta ja voimme havaita sieltä ristiriitoja ja toimimattomuuksia. Tätä on toki hyvä pyrkiä harjoittamaan itse, vaikka itsensä ulkopuolelle onkin käytännössä mahdotonta astua - jälkikäteen asioiden kulkua kuitenkin voi tarkkailla. Surullista kuitenkin on, jos mielipiteistä tulee kiveen hakattuja totuuksia, joita ne eivät todellakaan ole.

Karl Fransen

Jonna.

Mielipiteillä tarkoitan lähinnä poliittisia ja uskonnollisia fixations. Käytämme keskustelussa mielipiteitä heijastaaksemme mitä on pinnan alla, mutta katsoisin mielipiteiden olevan enimmäkseen introductorisessä tarkoituksessa kuin mitään muuta. Asiat joista keskustelemme ovat enemmänkin explorations ”pinnanalaisiin” tekijöihin ja oppimista niistä. Oppiminen on aina molemmin puolista, eikä se rakennu mielipiteiden oppimiseen, vaan on factojen löytämiseen perustuvia toimintoja.

Tuolloin mielipiteillä ei ole ”osaa eikä arpaa”, ja jos olisi, ”löytöretki” jäisi hyvin vähäiseksi. Sanoessasi; ”jos aiomme saada mitenkään faktoja levitettyä se tapahtuu helpoiten mielipiteen kautta”. Näinhän on, asian sanallistaminen factasta on ainoa keino esittää asia josta keskustellaan, mutta se ei tarkoita, että facta voitaisiin siirtää ”yhdestä päästä toiseen”, vaan että se, facta, voidaan communikoida sanallisesti.

Factan hienoin puoli onkin siinä, että sen sisältöä ei voi siirtää ihmisestä toiseen, vaan on yksilön omakohtainen löytö. Muutenhan kysymyksessä olisi pelkkä ohjelmointi, mikä, valitettavasti, onkin ainoa tuntemamme keino millä meitä ”opetetaan”. Jos factat eivät voi tarjota ratkaisuja, silloin joudumme käyttämään mielipiteitä, kuten on laita kaikkien poliittisten puolueiden.

Tiedot joiden avulla haemme ratkaisuja, eivät ”vetele” pitemmälle, joten mitä voit tehdä umpikujassa? Eteenpäin ei voi päästä niillä tiedoilla ja taidoilla jotka tunnemme, joten perääntyä vanhaan on ainoa tuntemamme keino, siinä ei vain ole sijaa muuttumiselle minkä olemme todenneet väistämättömäksi factaksi, joten mitä teet kun mitään ei ole tehtävissä? Mitään tekemättömyys on terveellinen tila, kunhan ei vain tule tavaksi.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

Poliittiset ja uskonnolliset fiksaatiot kuulostavat paljolti sellaisilta opituilta malleilta, joissa ei hirveästi ole enää mielipiteistä kysymys. Nämähän annetaan paketissa, jonka päällä lukee "Totuus" ja liian moni valitsee oman pakettinsa eikä siitä päästä irti. Siksi näitä keskusteluita tulee kaikkien välillä käydä, jotta jokaisen pakettiin kuuluvat epätotuudet voidaan osoittaa olevan todellisuuden vastaisia. Totta kuitenkin on, kuten sanot, että se täytyy omakohtaisesti ymmärtää - keskustelu kuitenkin asiassa auttaa pääsemään jäljille usein. Toki toisinaan se tekee myös sen, että yhä hanakammin pitää kiinni paketistaan, vaan silloin se on jo täyttä umpimielisyyttä.

Umpikujaahan ei todellisuudessa ole olemassakaan. Kyllähän elämä menee eteenpäin, ongelma on vain se, että emme aina ymmärrä itse, miten se sitä tekee tai miten voisimme siihen vaikuttaa. Aina meillä ei ole mitään tehtävissä, vaan umpikujan tunne on puhtaasti mielen harha. Tällainen tunne syntyy helposti siitä, että kuvittelee itsellään olevan enemmän voimaa ja valtaa asioiden tilaan, kuin todellisuudessa onkaan. Hallinnantunne on yksi niistä harhaisista turvantunteen laaduista.

Karl Fransen

Jonna.

Kaikki tietämämme ovat ”opittuja malleja” ja itse olemme ”pakettaja”, muutenhan emme olisi osa siitä isosta ”paketista” jota kutsumme yhteiskunnaksi. ”Totuus” on, että irtipääsyä ei koskaan voida toteuttaa ja ne jotka siihen kykenivät joutuivat ”six-feet-under”.

En tiedä missä määrin seuraat maailman tapahtumia, mutta niissä olemme, ihmisinä, joutuneet umpikujaan. Poliittiset ja uskonnolliset erimielisyydet ovat aina olleet meidän ihmisten rakentamia ”umpikujia”, eikä niitä koskaan ole voitu ratkaista, päästä pois ilman sotia. Tilanne on nytkin hyvin lähellä of point-no-return, eikä kysymystä voida asettaa kenenkään yksilön, tai kansan yksinomaiseksi syyksi, ominaisuudeksi. Kysymys on yksinkertaisesti ihmiseläimen kehitysvaiheesta jossa elämme. Emme ole tietoisia syvemmistä ominaisuuksistamme, siitäkään huolimatta, että uskomme olevamme jotakin muuta kuin mitä olemme ja juuri sellaisesta umpikujasta ei ole olemassa muuta vaihtoehtoja kuin tuhota ja tulla tuhotuksi. Evoluuttisessa kehityksessä ei ole valinnanvaraa, siinä ei ole sijaa toivomuksille eikä niiden täyttymisille. Näyttää siltä kuin ihmisen muuttuminen tapahtuu luonnonmukaisin ottein, tavalla jonka ymmärtämiseen emme olisi vielä tässä kehitysvaiheessamme ”kypsiä”.

Eihän umpikuja, erillisenä ajatuksesta, ole mahdollista, vaan on ajatuksen luoma mielentila, eikä myöskään voi olla erillinen mielenharhan rakentajasta, erillisenä ilmiönä, vaan ”syy ja seuraus”.

”Hallinantunne on yksi niistä harhaisista turvantunteen laaduista”, samoin kuin on turvallisuudentunteen vaatimus tulla hallituksi. En katsoisi niiden olevan millään tavoin erillisiä ”tunteita”.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

Toki kaikki on sillä tavoin opittuja malleja, en sitä kiistä, vaan juuri tuollaiset kokonaiset ideologiset tai uskonnolliset paketit, jotka omaksutaan täysin kyseenalaistamatta, ovat vain suurempia kokonaisuuksia. Siihen lähinnä viittasin, sillä onhan niin, että jos omaksuisimme vain yhden asian tai tavan ajatella tai toimia kerrallaan, me varmasti käyttäisimme jokaiseen hieman enemmän harkintaa ja pohdintaa. Kun annetaan kertaheitolla iso paketti, joka usein "myydään" kaikkein järkeinkäyvimmillä argumenteilla, ei jaksa eikä ehdi kyseenalaistaa sitä loppuosaa. Siihen voi helposti mukautua mukaan ilman, että on edes ymmärtänyt, mitä loppuviimein tapahtuikaan.

Seuraan toki maailman tapahtumia ja ymmärrän sinällään oikein hyvin sen umpikujamaisen tilanteen, jossa olemme. Ongelma kuitenkin on mielestäni siinä, että jos emme ymmärrä tämän umpikujan luonnetta - selvittämättömiä ristiriitoja useiden epätotuuksien välillä - emme pääse siitä poiskaan. Sota ei ole ratkaisu, vaan murtaa ehkä kohtaamamme umpikujan seinän, joka edelleen on johtamassa vain uuteen umpikujaan. Tämä toistuu, toistuu ja toistuu... toivottavasti opimme tästä joskus jotain ennen kuin olemme tuhonneet koko lajimme.

"turvallisuudentunteen vaatimus tulla hallituksi", tätä en ihan käsitä. Ei kai se, että hyväksyy kyvyttömyytensä hallita kaikkea, tarkoita sitä, että vaatisi tulla hallituksi? Meillä on toki vaikeuksia erottaa niitä asioita, joihin voimme vaikuttaa ja niitä asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Ihminen voi hallita vain itseään, ja siihen hänen täytyy myös pyrkiä, sillä muutoin toki valuu enemmän tai vähemmän jonkin toisen hallittavaksi. Puhuin tuossa aiemmassa kuitenkin vain siitä sellaisesta hallinantunteesta, joka on mielikuvituksen tuotetta - kuvitelma vaikka olevansa niin suuressa vallassa, että todellakin voisi hallita muita ihmisiä. Vaikka joku olisikin alistunut toisen valtaan ja antaa tulla hallittavaksi, ihminen on silti aika monimutkainen otus, eikä koskaan voida taata toisen ihmisen hallittavuutta.

Karl Fransen

Jonna.
Onko sillä eroa, kun ”sanotaan suurempia kokonaisuuksia”? En kyseenalaista sanomaasi, vaan onko suurempaa olemassa, vai onko suurempi pelkkää ajatuksellista suuruutta jonka ”paino” vuosisatojen aikana on kiteytynyt syvemmälle ajatuksiin ja siksi sitä on vaikeampi nähdä ja irtaantua sen painosta? Eikö ”yksi kerrallaan” juuri olekin pulma, kun niin monta muuta joudutaan sivuuttamaan, huomioimatta, vain paneutukseen yhteen asiaan?

Kokonaisuus on monta ja kun näemme, ettei ”monta” olekaan erillinen sisällöllisesti, vaan samaa ”pakettia” kuin yksi, mitä teet? Eikö tuolloin herää kysymys, miksi säilyttää mitään? Väitteet, kaikki, voidaan logiikan tukemina tehdä ”veden pitäviksi”, mutta vain logiikan itseensä sulkevassa piirissä, ei yhtenäisenä kokonaisuuteen nähden. Näkemällä umpikujan olemassaolon ja sen rajoitavan luonteen, mikä on olennaista kaikille ideologeille, etenkin poliittisten ideologien, on kaikki mitä tarvitsee nähdä. Teemme virheitä ja tyhmyyksiä vain silloin kun emme näe asioiden kokonaisluonnetta.

Nähdä mitä on ”kauniin kuvan” takana, ei koskaan ole samaa kuin on kuvan puolella, siitäkään huolimatta, että meillä voi olla poliitinen kyky maalailla sanoilla näkymättömiä kuvia uskottavaan muotoon. Asiat, sanoisin, voi nähdä sellaisinaan vain olemalla ulkopuolinen, ei eristäytyneenä omiin mielipiteisiin, vaan peremminkin näkemällä omien mielipiteiden samanlaisuuden kaikkien muiden mielipiteiden joukossa. Mielipiteet voidaan nähdä merkityksellisinä aineellisessa kehittelyssä , teknillisessä, muttei koskaan uskonto-poliittisissa uskomuksissa. Kuten olet havainnut, edistystä Suomessa tai muuallakaan, ei ole tapahtunut. Ei siksi, etteikö sitä ole yritetty, vaan, että mielipiteitä kuten demokratiaa ei voi jalostaa, koska mielipiteeseen voi sisältyä jatkuvuus vain sen vaihtumattomassa, staattisessa muodossa, muutoin se lakkaa olemasta.

Turvallisuustunteen vaatiminen ei voi olla erillinen tulla hallituksi-tunteesta. Yksi mahdollistaa toisen ja siksi ovat lähi-sulaisia. Ehkä en ollut selkeä noin sanoessani, tullakseni ymmärretyksi. Jos emme olisi turvallisuus-käsite-pelkojen asettamien määreiden alaisina, emme tuntisi pelkoa, vaan kun olemme monenlaisten pelkojen alaisia, etsimme turvallisuutta ja saamme sen, käsitteellisenä, hyväsymällä tulla hallituksi, yksilönä ja yhteisönä. Asettamalla kynnyksiä kyvyilleen ei ole antaa vapautta nähdä kokonaisuutta sellaisena kuin se esiintyy. Kysymys ei ole hallita ulkopuolista kokonaisuutta, vaan nähdä sen olemassaolo, kokonaisesti. Hallita toista ihmistä ei ole mahdollista, sen tiedämme, ja siitäkin huolimatta toimimme hallitsevasti, orjuuttavasti toisiaan kohtaan.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

Mielestäni siinä on jonkin verran eroa, ottaako kokonaisen paketin, esimerkiksi ideologian tai uskonnon, verrattuna siihen, jos ottaa palan kerrallaan. Toki monet yksittäiset asiatkin ovat osa isompia kokonaisuuksia, mutta kuten monissa ideologioissakin, samoja paloja saattaa löytyä useistakin kokonaisuuksista. Mihin kokonaisuuteen se sitten istuvimmin todella kuuluu?

Itse en ole koskaan ottanut sellaista isompaa pakettia vastaan, jonka tähden olenkin varmasti auttamatta hitaampi ollut luomaan maailmankuvaani ja suoraan sanottuna pitkiä aikoja aivan täysin eksyksissä - lie vieläkin. Olen kuitenkin pitänyt sellaista valmispakettien ottamista älyllisenä laiskuutena ja suoranaisena itsepetoksena, etten ole sellaiseen yksinekertaisesti kyennyt. Onhan helpompaa lisätä ehjään kokonaisuuteen, kuin purkaa jo omaksuttu kokonaisuus. En tosin lähde sanomaan yhtään mitään oman maailmankuvani eheydestä - lähinnä teoreettisesti tuo myöhäisempi toteama.

Tuosta mielipidepohdinnasta olen kyllä samaa mieltä. Tarvitsemme kykyä nähdä niiden samankaltaisuuden. Mielestäni (!) tässä on kyse myös siitä, että kokemuksemme muokkaavat näitä mielipiteitämme ja onkin todennäköistä, että samoilla kokemuksilla, samalla historialla, kuin mitä toinen on elänyt, meillä olisi samanlainen mielipide. Tämän tähden ne kertovat mielestäni jotakin ihmisestä, hänen maailmankuvastaan ja siitä todellisuudesta, jossa tämä elää. Politiikkaan mielipiteet eivät kuitenkaan sovi, eivät laisinkaan.

En kuitenkaan tiedä, onko aivan täysin niin, etteikö edistystä olisi tapahtunut - se on vain suhteellisen vähäistä verrattuna tähän valtavaan populaatioon, joka palloamme asuttaa. Olemme eriytyneet yhä vahvemmin puhtaasti mielipiteidensä pohjalta eläviin ja niihin, jotka pyrkivät rakentamaan elämää vahvemmin faktoihin perustuen. On heitä, jotka yrittävät levittää mielipidettään saadakseen sen sitä kautta yleisesti hyväksytyksi totuudeksi ja heitä, jotka pyrkivät levittämään tutkittua faktaa. Nämä kaksi "voimaa" taistelevat yhä vahvemmin, harmillista tosin on, ettei tämäkään taistelu niinkään näy politiikan tantereella (suunta päinvastainen, mielipiteet tyytyvät taistelemaan keskenään), vaan liian moni tyytyy taistelemaan faktat - uskomukset pohjan tähden tiede - uskonto linjalla. Nämä keskustelut harvoin etenevät hirmuisen pitkälle.

Eikö todellista turvantunnetta ole se, että hylkää kaikki tavat tuntea turvallisuutta? En ilmeisesti osaa itsekään ilmaista sitä, millaista turvantunnetta tarkoitan. Tarkoitan jotain sen tyyppistä turvantunnetta, jota mikään ei voi uhata - se vain on, syvällä sisällä, pysyvänä tilana muuttuvassa ympäristössä, vaikka kaikki muuttuisi, niin se pysyy. En ehkä juuri sen tähden osaa kuvata sitä, sillä itselläni on tuon etsiminen niin kovin kesken - olenhan erittäin keskenkasvuinen vielä. Sellainen tila, joka ei ole turvaa jostakin - turva vain on. Liekö tämä mahdollistakaan, vai estääkö käsitteellistäminen tuon kehityksen täysin? Turva kun mielletään toki helposti jonkinsorttiseksi eristäytyneisyydeksi ja nimenomaan turvaksi jostakin - on vihollinen, on uhka, ja tästä vastaavasti on jossain muualla turva, välissä seinä, mielellään vallihauta ja piikkilankaa.

Ymmärrän kyllä nyt, mitä tuolla tarkoitat. Onhan niin, että monistakin asioista, joista luulemme saavamme turvaa, niistä tulee meidän alistajiamme, olipa kyse aineellisesta tai toiminnallisesta riippuvuudesta tai mistä tahansa. Isäntä ja renki, helposti kääntyvät päälaelleen. Onkin varmaan parempi olla yrittämättä asettua isännän rooliin - vain roolittamalla rengeksi mitä tahansa voi itse siihen tilaan joutua. Onhan nimittäin niin, että pelkästään kuvitelma olevansa hallitsemassa mitä tahansa itsestään irrallista, tämä hallinta muotoutuu omaksi ongelmakseen, eikä tästä hallitsemisesta voi edes päästää irti - tällöinkin hallinta osoittautuu olevan hallinnan alaisena olemista. Mielenkiintoista kyllä, miten meillä voi ihmissuhteissa ollakin tilanteita - kuten myös yhteiskuntana - jossa molemmat osapuolet pyrkivät hallitsemaan, tulevatkin alistetuiksi, vaan silti tuntevat ylemmyyttä, vähintäänkin paremmuutta, toistensa suhteen. Hmm.

Karl Fransen

Jonna.

Me jaoittelemme asiat ja käsitteet eri ryhmiin, vaikka erillistä ryhmittymistä ei todellisuudessa ole olemassa. ”Paketissa” on kaikki, mutta eroitellssamme ne ”kaikki” havaitsemmekin niiden olevan ristiriidassa keskenään, eikä siitä ristiriitaisesta paketin sisällöstä voi rakentaa ehjää kokonaisuutta, kaikesta ponnisteluistamme huolimatta. Isossa kuvassa pienemmät kuvat ja niiden sisältö katoavat ison kuvan taustaan, jolloin vain iso kuva on nähtävissä, eikä siinä sellaisenaan ole mitään ristiriitaisuutta. Fragmenttaristinen aivotoimintamme vääristelee jakamalla sen eteenasetetun kuvan moniin erillisiin osiin ja niin tehden, poikkauksetta, joutuu uudesti rakentamaan ja sovittelemaan oppimiaan mielikuviaan, endlesly.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

"Fragmenttaristinen aivotoimintamme vääristelee jakamalla sen eteenasetetun kuvan moniin erillisiin osiin ja niin tehden, poikkauksetta, joutuu uudesti rakentamaan ja sovittelemaan oppimiaan mielikuviaan, endlesly."

Kyllä näin on. Tämä täytyisi jokaisen tiedostaa, sillä kaikesta huolimatta toistuva ajatuksiensa tarkkailu ja korjaaminen ainakin vähentää sellaisten ristiriitaisuuksien syntymistä, joka aiheuttaa niitä erinäisiä umpikujia ja keskeyttää ihmisen henkilökohtaisen kasvun. Valmista ei tule koskaan, ei tarvitsekaan, vaan jos kaikkinensa hylkää yrityksenkin selvittää mielensä ristiriitoja, on tuomittu toistamaan samoja virheitä, loputtomiin. Olisihan se nyt piristävää kohdata ihmiskuntana edes vähän tuoreempia ristiriitoja, ongelmia ja virheitä, vaikka ne perusteiltaan kovin samanlaisia ovatkin.

Karl Fransen

Jonna.

”Tämän täytyisi jokaisen tiedostaa......” Probleemana ovat kasvatusopilliset dogmat ja niihin juurrutetut ”yksisilmäiset kehittäjät” jotka ”design” meidän aivot varhaisesta lapsuudesta lähtien näkemään yksisilmäisesti. Välttääkseen joutumasta kiinni joustamattomiin dogmaattisiin käsitteisiin ei ole mahdollista lapselle kuin vasta paljon myöhemmin, mikä useinkin on liian myöhäistä.

Murrosiässä käydään useinkin epätoivoinen vaihe hylätä annettu ohjelmointi, mutta kuten tiedämme, siitä rangaistaan ja siten, rangaistuksen uhalla, pakotetaan jäämään ohjelmoituihin raiteisiin. ”Valmista ei koskaan tule”, ja jos tulisi ”valmista”, se olisi kaiken kehityttymisen päättymistä, ja ikuisen poroporvallisuuden jatkumista. Elämme nyt vaihetta jossa menemällä pitemmälle typeryyksissämme ei ole mahdollista ilman, että joudumme tekemään täyskäännöksen ajatusmaailmassamme.

Se on vaikein tehtävä mitä ihmiskunta on koskaan joutunut kohtaamaan ja on pelkän kehittymisen, jatkuvuuden, ei vaihtoehto, vaan - ota-tai-jätä-ehto. Tämä kaikki on ”helppoa sanoa”, mutta typeryydessäkin on turning point jota ei voi ylittää. Olemme ylittämässä, mutta toivottovasti ylitysvaihe ei tule täysin yllätyksenä. Ulkopuolisia varoitus signaaleja on ollut nähtävissä monia vuosia, mutta action - katsoa ja havaita - ei ole päässyt kovinkaan syvälle.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

"Probleemana ovat kasvatusopilliset dogmat ja niihin juurrutetut ”yksisilmäiset kehittäjät” jotka ”design” meidän aivot varhaisesta lapsuudesta lähtien näkemään yksisilmäisesti. Välttääkseen joutumasta kiinni joustamattomiin dogmaattisiin käsitteisiin ei ole mahdollista lapselle kuin vasta paljon myöhemmin, mikä useinkin on liian myöhäistä."

Tästä en osaa sanoa, voiko koskaan olla liian myöhäistä - teini-ikä toki on, kuten toteat, sitä tiettyä kapinointia, josta rankaisemalla tosin useatkin "tolkkuuntuvat" takaisin normaaleihin normeihin. Kuitenkin ajattelisin jokaisella ihmisellä olevan se tietty lapsuuden uteliaisuus, lapsuuden "totuus" ja kyseenalaistamisen tahto, vaikka se tapauksista riippuen syvälle haudattu voi ollakin. Tottakai kuitenkin mitä pidempään näitä lapsuuden "ominaisuuksia" pitää kuolleena, sitä vaikeampaa tulee olemaan.

Mielenkiintoista on nähdä, mitä tälle ihmiskunnalle käy. Vaikka varmaan jokainen sukupolvi niin ajattelee, niin minäkin ajattelen voivani vielä normaalin eliniän puitteissa nähdä, mihin tässä oikein ollaan menossa. Ainakin melkoisen kehityksen aikaan olen syntynyt, joten väistämättä jotain tämän eliniän aikana tulee todistettua.

Karl Fransen

Jonna.

”Pirua ei tarvinne maalata seinälle” tulevien tapahtumien suhteen, se on siellä kuten on aina ollut, tämänhetkisen tilanteen vallitessa. Sitä voidaan yhtähyvin puolustella kuin paheksua. Jos otetaan huomioon evoluuttinen facta, niin voidaan tulla johtopäätökseen, että antaa sitten tulla, mitä on tullakseen. Tiedämme jossain määrin muutoksen tapahtumassa olevista seurauksista ja että ihmisellä on osansa itse muutoksen ”kiihoittajana”, mutta siinä onkin kaikki. Enemmän tietäminen pyritään rajoittamaan, koskapa ekonominen on asetettu ensisijaiseksi monetaarisen yliherrojen taholta ja on aina puolusteltavissa, koska suurinosa meistä näkee dollarin signatuurin ”oikotienä onneen”.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

"Enemmän tietäminen pyritään rajoittamaan, koskapa ekonominen on asetettu ensisijaiseksi monetaarisen yliherrojen taholta ja on aina puolusteltavissa, koska suurinosa meistä näkee dollarin signatuurin ”oikotienä onneen”."

Tällainen ajattelutapa on selvästi nuoremmassa polvessa muuttumassa. Vaikka jokainen ymmärtää tällä hetkellä rahan lähes välttämättömänä pahana, moni ymmärtää myös sen, miten mielivaltaisesti tähän käsiksi pääsy on tehty. Eihän kenenkään mielestä ole oikeudenmukaista se, että jossain päin maailmaa ihmiset tekevät työtä 90% hereilläoloajastaan ja elävät silti täydellisessä köyhyydessä ja kurjuudessa, samalla kun toisten tarvitsee vain olla olemassa, ja heillä on varallisuutta aivan mielettömiä määriä. Kasvava ymmärrys globaalista maailmantilasta ja jo pelkästään jokaisen yksittäisen valtion tilasta on vienyt rahan viehätystä, sillä epäoikeudenmukaisuuden tunne tunkee läpi. Asioiden tilan on muututtava, eikä omakaan hyvinvointi enää parane niin hirveästi tietyn tulotason jälkeen. Tämä tulotaso tosin katsotaan hiljalleen jo ihmisoikeudeksi.

Mitä evoluutioon tulee, on todella harmillista, että huolimatta sen vääjämättömästä jatkosta, meilä on edelleen tahoja, jotka tarkoituksenmukaisesti estävät kehitystä. Olemme kautta evolutiivisen historian toistuvasti todistaneet sellaisen kehityksen, jota emme ole voineet ennakoida. Emme ehkä kasvata toista käsiparia, saati kehitä siipiä, mutta aivoissamme on aina ollut ihmislajin selviytymisen avain. Miten aivomme tulevat kehittymään, mihin suuntaan se menee ja miten tällaista aivokehitystä voisimme todistaa, onkin ongelmallisempi. Harmillisesti kaikki "aikaansa edellä" olleet suuret ajattelijat ovatkin saaneet juodakseen myrkkyä, nauloja nilkkoihinsa tai kuulan kalloonsa. Tosin yhä edelleenkin ajattelijoista kaikkein selvimmin keskiverrosta erottautuvat elävät uhan alla - kun muutos, käytännöllisesti katsoen evolutiivinen sellainen, tapahtuukin ajatuksen tasolla, on pelko tästä muutoksesta aiempaa hurjempi. Sitä ei nähdä, ei tunneta, ei voida koskettaa - se tuntuu tuntemattomalta ja siksi pelottavalta.

Karl Fransen

Jonna.

”Tarkoituksenmukaisesti estävät kehitystä” ja jos mentäisiin asiassa hiukankin pitetemmälle, niin se estäjä on löydettävissä meissä jokaisessa. Emmehän voi olla erillisiä ympäristöstämme ja omista alkutekijöistämme. Ne ”alkutekijät” jotka meillä on, eivät ole muutettavissa niiden kykyjen avulla jotka meillä on tällä hetkellä ja joiden puitteissa pyrimme tekemään muutosta itsessämme. Käänteentekevää muuttumista aivoissamme voi tulla vain silloin kun alamme vahvasti epäillä yhteiskunnan, ympäristömme antaman ohjelmoinnin pätevyyttä - rakentavassa merkityksessä. Siihen epäilyyn ei voi sisältyä tuhoamistarvetta yhteiskuntaa tai itseään kohtaan, vaan pelkästään syvää tuntemusta puutteellisuuksien perusluonteesta, ja että niiden löytäminen ei voi alkaa mistään muusta lähtökohdasta kuin ihmisestä itsestä. Etsiä muutosta itsensä ulkopuolelta on merkityksetöntä piirileikkiä, merry-go-round-activity, ja sitä, sellaisina kuin olemme, olemme tehneet vuosituhansia.

”Aivoissamme on aina ollut ihmislajin selviytymisen avain”. Tuo on ehkä parhain ja paljastavin lähtökohta ja kantamalla mielessään tuollaisen ”avaimen” aukaisee paljon ovia joiden olemassaolosta emme paljoakaan tiedä. Emme koskaan voi tietää etukäteen mihin menemme, eikä se ole tarpeellinen, kunhan vain tulemme tietoisiksi niistä tekijöista jotka ovat esteenä ”menemiselle”. Emme todellakaan voi tietää mihin kehitys, lähinnä ihmisen kehitys voi viedä, mutta sellaisen kehityksen tapahtuessa ei huomisen tavoitteet tule ”henkisesti” tarpeellisiksi, vaan pikemminkin esteeksi nyt-hetkessä-tekemäämme. ”Se tuntuu peloittavalta”, muttei jos keskitymme nyt-hetken työskentelyyn. Fyysillisiä pelkoja on harvoin nykyhetkessä ja psyykilliset ovat ajatuksen heijastumia olleista, kauan sitten tapahtuneista vaaratilanteista, joita jostakin omituisesta syystä kannamme huomiseen ja niitä sitten tulisi pelätä, miksi?

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

Tuollaista käänteen tekevää muuttumista olen mielestäni nuoremmassa polvessa havainnut. Se on toki hidas ratas kääntymään, mutta muutamankin asteen käännös tekee jo suuren muutoksen nykyiseen tilaan. Yhteiskuntaa, ympäristöään ja kasvulähtökohtiaan epäillään ja ihmetellään yhä useammin, onhan nuorelle sukupolvelle toitotettu nyt pari vuosikymmentä, kuinka hyvin asiat on. Silti näemme pahoinvointia, voimme itsekin pahoin, emmekä ymmärrä, miten voi olla niin, että "kaikki on hyvin". Toki aikuistuessa sanoma muuttuu, ja yhtäkkiä jos vikaa löytyy, se löytyy vain ja ainoastaan itsestä - sinällään toki totta. Harmi vain, että ne virheet, joita ympäristö yksilöistä löytää, ei ole yksilön ongelmia, vaan enemmän osoittajan ongelmia. Virheellisiä virheitä. Tämä haittaa todella paljon näin sosiaalista eläintä, joka kuitenkin luottaa pitkään ympäristöstään välittyvää viestiä, eikä löydä niitä oikeita itsestä löytyviä haittaavia tekijöitä, vaan pyrkii ensimmäisenä mukautumaan ympäristöönsä. Nopeammin tuo nykypäivänä huomataan mahdottomaksi oman henkisen hyvinvoinnin tähden ja tuo oma hyvinvointi ylittää rattaan osana pyörimisen tärkeydessään.

En osaa sanoa, miksi niin paljon mennyt meitä painaa. Erään aivotutkijan mukaan kaikki aivoissa tapahtuva tapahtuu siksi, että se ennakoi jonkinlaista liikettä - tapahtumaa - ja päätteli siten, että menneidenkin pohdinta luo liikettä myöhemmin. Näin voikin olla - käyhän monet terapiassa pohtimassa mennyttään ja onnistuvat löytämään siten suunnan elämäänsä.

On varmasti totta, että tietyn pisteen jälkeen tällainen pohdinta on jo haitallista, mutta on siinä kehittäväkin puolensa. Emme voi kehittyä elämässä mikäli emme opi virheistämme, ja harvoin ymmärrämme, mitkä meidän virheitä todella olikaan. Jos vaikka ihminen on kokenut kärsimystä ollessaan kiusattu, ei tietenkään saa mistään sitä hyvitystä siitä, kuinka kiusattu on ollut. On löydettävä niitä juttuja, jotka todella itseä on kiusaamisessa häirinnyt. Paljolti on kyse esimerkiksi siitä, kuinka on jätetty ulkopuolelle - ei ole kuulunut - ja tällainen on jälleen näin sosiaaliselle eläimelle todella, todella rankka juttu. Tottakai fyysinen väkivalta jättää päälle omat jälkensä ja ihminen oppii todella paljon negatiivisia asioita kivulla. Sinällään kuitenkin on aika lailla sama, onko ongelmat olleet kuinka fyysisiä tai henkisiä, sillä henkinenkin väkivalta, emotionaalinen tuska, aiheuttaa täsmälleen samanlaisia kipureaktioita aivoissamme kuin fyysinenkin. Emotionaalista tuskaa emme vain yhtä helposti osaa parantaa.

Koska nämä emotionaaliset kiputilat tulevat esiin ennen kaikkea ihmisten kanssa tekemisissä ollessa, on hyvin, hyvin tärkeää, että nämä kiputilat todella hoidetaan. Niitä täytyy käsitellä ja ne täytyy voida tuntea turvallisessa ympäristössä, jossa voi huomata, että eihän tästä aiheutunut oma pelkoreaktio olekaan tarpeellinen. Liian moni tosin tyytyy ajatukseen, että olenhan vain tällainen - tämä on minun persoonani - eikä tee asialla mitään. Se on välttelytaktiikkaa, jota hyvin moni täällä harrastaa. Heikkouttahan ei helposti näytetä, ja onpa jopa niin, että silloin kun sen näytämme, se voi olla täysin harhaanjohtavaa.

Onkin omituista, että toisaalta on parempi jopa jäädä menneisyyteensä vellomaan, ihmettelemään ja tuntemaan, kuin vältellä kaikkinensa sitä. Jos noita pelkojaan ei kykene kohtaamaan edes ympäristön ollessa täysin turvallinen, on mahdotonta koskaan ymmärtää omasta pelosta johtuvia reaktioitaan. Niitähän kuitenkin riittää - meistä lähes jokainen on tavalla tai toisella "selviytynyt" lapsuudesta ja nuoruudesta. Kuten monesti otat esiin, ympäristöstä saamamme viesti, nuo alkutekijät, määrittävät mieltämme ja ajatuksiamme pitkään ja pelkästään näiden karistaminen harteiltaan vaatii melkoista aivojumppaa.

Toisaalta juuri nyt olemme kuitenkin niin hyvässä tilaneessa Suomessa ainakin, että nuorisolla on fyysiset perustarpeet täytettynä - ruokaa, juomaa, suojaa säältä. Nuori sukupolvi on siinä tilassa, että sillä on mahdollisuus käyttää aivokapasiteettiaan selvitelläkseen näitä psyykkisen puolen ongelmia, harhaisia pelkoja ja muuttaa omaa välitöntä ympäristöään puhtaasti itseään muuttamalla. On kuitenkin vaarallinen tämä nykyaika myös, sen maalatessa vihollisia joka suunnalle, onhan media ja nykyinen politiikkakin yhtä pirun maalaamista vain. Näihin on helppo upota, on helppo pelätä, ja piilottaa päänsä puskaan.

Moni tuntemani nuori onneksi kurkkii jo puskan takaa, vaikka rauha ja hiljaisuus vielä pääasiassa vallitsee muutoksen osalta.

Karl Fransen

Jonna.

Muuttuminen on hidas, enemmäkseen koskapa haluamme, vaadimme turvallisuutta omalle ajatusmaailmallamme abstraktisesta, ajatukseen kerätyn tiedon ja kokemuksen määräämällä tavalla. Tämä, vanha tieto vaatii jatkuvaa muuttumista pysyäkseen ”ajantasolla”, mutta kuten tiedät, uutta tietoa estämme takertumalla rutiininomaisen vanhan tiedon rajoituksiin koska tama, ”vanha tieto” on ainoa jonka voimme tunnistaa ja mikä antaa näennäisen psykologisen turvallisuuden tunteen. Uuden tiedon hyväsyminen tulee vaikeaksi siihen sisältyvän muuttumisen epävarmuuden tuloksena ja epävarmuus on vertailevan ajatuksen seuraus, näennäisen turvallisuuden tavoittelussa. Fyysillinen turvallisuus on elinehto, sitä emme voi jättää huomioimatta kovinkaan pitkään, mutta psyykillisen vaatimus olla turvattu, kieltää turvallisuuden tunteen, eikä vain itseltään, vaan myäs kanssaihmisiltä; siitä yksinkertaisesta syystä, että pyrimme ylläpitämään jotakin sellaista jolla ei todelliseen, käsinkosketeltavaan perustuvaa pohjaa, vaan leijailee mielipiteiden ilmassa, poliittisten ja uskonnollisten ”pitäisi olla” maailmassa. Mielipiteet ovat fyysillisen, teknologian työvälineitä. Silloin kun käytämme samaa ”tekniikkaa” ”spirituaalisessa”, olemme aina rakentaneet vain upeita kirkkoja ja parlamenttitaloja, suojataksemme jotakin sellaista jolla ei ole rumiillistunutta olemusta ja siksi ei koskaan ole suojattavissa.

”Aikustuessa sanoma muuttuu”, tosin pitapuolisesti ja osoitettun suuntaa. Nuoren kapinallisuus on tyytymättömyyden ilmaisua, mikä, jollei yhteiskunan käsi tartu ohjaamaan tulee nuoren itsensä turmioksi. Nuorena haluamme ”lentää”, tehdä jotakin vain tekemisen vuoksi, mutta ilman ”henkisiä” siipiä, selkeyttä nähdä eheytyneesti, emme useinkaan voi onnistua. Epäonnistuneiden kokemuksien, kuten monien muiden ”virheiden” avulla oppimisesta on vaikea oppia uutta. Jos virheistä voisi todellakin oppia, niin silloin emme tekisi samoja ”virheitä” toistuvasti. Lapsikin varoo tulta, vaistomaisesti, muttei polttamatta kättään ensin. Sellaisessa tilanteessa vältämme saman virheen toistamisen aikaisemman kokemuksen pelosta ja on luonnollinen, siihen ei voi sisältyä ennakkoluulojen kieltämistä, asia on liiankin selvä tullakseen ”väärinymmärrettyä”. Sama pätee kaikessa muussakin ”virheellisyydessä”, emme vain näe asian vakavuutta, enenkuin se satuttaa syvemmälle, ja kuten tunnettua jättää parantumattomia ”haavoja”. Niistä kehittyy joko oppiminen tai jyrkkämielinen asennoituminen. Viimeksi mainittu on kuitenkin yleisin ja on myöskin oppimisen esteenä käydä pitemmlle ”opintiellä”. Oppiminen kirjoista, staattisista auktoriteeteistä ja heidän dogmaattisista ”tee mitä sanotaan” jäljittelystä tulee konemainen, ja senmukaisesti konemaisia ihmisjäljennöksiä.

Emotionaaliset ”kiputilat” ovat myöskin oppimiseen sisällytettyjä - kovia paloja tosin - mutta kuten olet todennut, ne eivät ole vältettävissä, vaan ovat eittämätön osa elintavoille joiden kahleissa elämme. Tulemalla tietoiseksi, että niihin ei ole ratkaisua tulemassa mistään muualta kuin itsestä lähtöisenä, eliminoi jäljittelyn ja antaa tilaa ja vapautta katsoa niitä omakohtaisina, ketään syyttämättä, yhteiskuntaa tai ihmisiä joiden kanssa olemme kanssakäymisissä. On helpompi jäädä ”menneisyyteensä vellomaan”. Helpompi aluksi, mutta hyvin, hyvin tuskallista myöhemmin. Oppiminen ei ole mitenkään ikäänliittyvä, vaikka nuorempana onkin ”helpompi” nähdä virheet mitä ”aikuiset” ovat tehneet. Kokemukset ovat kumulatiivisiä, kutsuimmepa niitä hyviksi tai huonoiksi, ja mitä suuremmassa määrin keräämme kokemuksia sitä enemmän sidonnaisia kemuksiimme olemme. Jokainen tilanne on ratkaistavissa tapahtumahetken välittömyydessä, muuten siitä jää ”pohjasakkaa” jota on myöhemmin vaikea poistaa.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

" Mielipiteet ovat fyysillisen, teknologian työvälineitä. Silloin kun käytämme samaa ”tekniikkaa” ”spirituaalisessa”, olemme aina rakentaneet vain upeita kirkkoja ja parlamenttitaloja, suojataksemme jotakin sellaista jolla ei ole rumiillistunutta olemusta ja siksi ei koskaan ole suojattavissa."

Hyvin sanottu.

"Sama pätee kaikessa muussakin ”virheellisyydessä”, emme vain näe asian vakavuutta, enenkuin se satuttaa syvemmälle, ja kuten tunnettua jättää parantumattomia ”haavoja”. Niistä kehittyy joko oppiminen tai jyrkkämielinen asennoituminen. Viimeksi mainittu on kuitenkin yleisin ja on myöskin oppimisen esteenä käydä pitemmlle ”opintiellä”."

Juuri näin.

No, kaikinpuolin muutenkin hyvin sanottu. Sitä tahtoo olla kovin helposti astetta optimistisempi näiden asioiden suhteen, kai osittain, koska on pakko. Kuten huomaat noista monista kertomistasi asioista, ovat ne hankalia ja useinkin tapahtuu "backfire", tähtäämme kaveria päähän mutta ammummeki itseä. Totta silti on, että juurikin niin monta vaikeaa askelta monessa kohdassa on, ettei yksinkertaisesti moni jaksa niiden läpi kahlata. Mitäpä sille voi? Ei kai tässä auta kuin toivoa, että jos vain he, jotka todella jaksavat, jatkavat sitä, mitä tekevät, ja ehkä kääntävät kehityksen suuntaa johonkin terveempään. Kyllähän pienetkin asiat poikivat mukanaan paljon suurta, niin "hyvässä" kuin "pahassa".

"Kokemukset ovat kumulatiivisiä, kutsuimmepa niitä hyviksi tai huonoiksi, ja mitä suuremmassa määrin keräämme kokemuksia sitä enemmän sidonnaisia kemuksiimme olemme. Jokainen tilanne on ratkaistavissa tapahtumahetken välittömyydessä, muuten siitä jää ”pohjasakkaa” jota on myöhemmin vaikea poistaa."

Siitä en kyllä tiedä, tuleeko enemmästä kokemuksesta enemmän sidonnaiseksi niihin, vai onko kyse enemmän jo totutusta mallista toistaa kokemaansa - siis varoa uutta, takertua vanhaan. Tällaista pyöräähän täällä moni pyörittää, jossa näennäisesti monikin asia on mukamas uutta, mutta toimintatapa on niin sama, ettei kokemuksia varsinaisesti syvemmältä erota toisistaan. Näitä kokemuksia on "helppo" muistella läpi, kun ne vaikuttavat pintapuolisesti niin erilaisilta, ja sitä erilaisuuttaan voi itselleen uskotella lopunelämäänsä. Kuitenkin yhtään syvemmän tason kokeminen tapahtuu paikoista ja monista tekijöistä riippumatta - yhteinen tekijä on loppuviimein vain kokija itse. Mikä tahansa opittu malli, jonka mukaan tilanteita koemme, ruokkii mielellään itseään ja jos tätä ei nähdä, sitä mallia ruokkii loputtomiin. Silloin toki toistaa virheitä, aina ja ikuisesti, mutta koska mallikin kehittyy eikä koskaan pysähdy, ei välttämättä huomata, että nämä virheet todella ovat toisensa kaltaisia - ei niinkään tilannekohtaisia.

Karl Fransen

Jonna.

Uskoisin, että olet havainnut kokemuksien olevan kumulatiivisiä ja, että mitä enemmän kokemuksia on, sitä vaikeampi on uusi kokemus nähdä uutena. Aikaisemmat kokemukset näyttäytyvät ohjenuorana ja niitä on hyvin vaikea olla seuraamatta, monestakin eri syystä. Teknillisessä mielessä aikaisempi tieto ja kokemus ovat välttämättömiä hyödykkeitä, varsinkin rakentaessa lisäyksiä johonkin koneistoon. Jos otetaa edellämainisemani teknillisten kysymysten ja niiden ratkaisujen löytämisen menettelytavat huomioon, niin ihmissuhteissa tapahtuu paljon samankaltaisia menettelytapoja.

Sitävastoin uudet keksinnöt syntyvät uusien tarpeiden tullessa päivänvaloon ja ovat syntyneet uusien olosuhteiden vaatimina, ja siten kokonaan uusista lähtökohdista. On ehkä kylmä tapa tehdä vertailua konemaiseen ihmissuhteissa, mutta jos asiaa voidaan katsoa ilman emotionaalisia mausteita, kieltämättä mitään siitä mitä olemme, ilman selittelyjä kuinka ja miksi olemme, tilanteet ihmissuhteissa, ”teknillisesti”, ovat hyvin samanlaiset. Nähdessään yhtäläisyyden voi olla järkyttävä kokemus, mutta vain jos emotiot ottavat ylivallan factoista. ”Kylmiä totuuksia” ei ole olemassakaan, on vain jotakin todenperäistä, jotakin jota keinottelevalle ajatukselle on vaikea nähdä sellaisenaan.

”Mikä tahansa opittu malli, jonka mukaan tilanteita koemme, ruokkii mielellään itseään ja jos tätä ei nähdä, sitä mallia ruokkii loputtomiin”. Näinhän ajatus toimii, olipa kysymys suojautumisesta tai tai avautumisesta. Toiminnat tapahtuvat poikkeksetta ennakko-kokemuksien ohjaamina, eikä niitä voi poistaa selityksillä ja mitä enemmän selityksiä löydetään, vastaavasti lisääntyy komplikaatioita. Yksinkertaisuus on ainoa tapa käsitellä ”mutkaisia kysymyksiä”, mutta siihen ei useinkaan päästä käymättä ensin, ”kaikki mutkat”, läpikotaisin.

Toimituksen poiminnat