Jonna Purojärvi Tunteella järjen puolella

Ajatonta aikaa

Mennyt on mennyttä eikä tulevaisuus ole vielä tullut. Nykyhetki on siten ainoa todellinen ajan tila, jota ei ole mielekästä ajatella jatkuvasti katoavana, menneisyydeksi muodostuvana tilana - kuin hiekkana tiimalasissa. Todellisuudessa se on suhteellisen pysähtynyt tila, joka on läsnä elämässä jatkuvasti. Nykyhetki, jossa luonnollisesti jatkuvasti olemme, ei katoa elämän aikana yhtään mihinkään. Se on läsnä koko ajan.

Onko sillä on merkitystä, mitä ajasta ajattelee?

Omaa elämää on mahdollista tarkastella vain nykyhetkestä käsin. Harva ihminen selviää aikuiseksi asti ilman murheita tai vaikeuksia, jonka tähden itsensä kanssa hetki on mitä arvokkain asia. Meistä jokainen omaksuu eritoten pitkittyneissä vaikeissa tilanteissa selviytymiseen tarvittavia toiminta- ja ajatusmalleja, jotka osoittatuvat ilman todellisia ongelmia olevan itsessään ongelmia. Suurimman osan näistä ihminen luo suojellakseen psyykkistä hyvinvointiaan.

Henkilökohtaiset ajattelu- ja toimintamallit voivat olla periaatteessa äärettömän harmittomia. Niiden vaikutus kuitenkin paisuu sen myötä, mitä useamman ihmisen kanssa on tekemisissä, eikä näiden esiintuloa voi loputtomiin estää. Mitä tottuneempi on omiin vaurioutuneisiin ajatusmalleihin, sitä vaikeampaa on hyväkysä se, että ne itsessään tuottavat ongelmia. Vaurioiden esiintullessa nykyhetken ongelmaan syyllinen etsitään mieluiten itsen ulkopuolelta. Omia haitallisia ajatusmalleja ei tunnisteta.

Hätähän tässä ei olisi, mikäli vaurioituneet ajatusmallit eivät saisi koskaan tukevaa jalansijaa yhteiskunnassa. Harmillista on, että perustavanlaatuisilla tavoilla rikkoutuneet ajatusmallit ovat vahvasti edustettuina nykyisessä yhteiskunnassamme, myös politiikan tantereella. Sosiaalisena eläimenä ihminen kaipaa hyväksyntää ja nykypäivänä yhä useammin omille ajatusmalleillemme haetaankin oikeutusta muilta. Käytännössä tapahtuu vain se, että täällä kuppikunnittaudutaan omien ongelmien mukaan huomaamatta niiden olevan ongelmia. Päinvastoin niitä saatetaan pitää jopa ratkaisuina.

Tässä ja nyt

Ajatustottumuksien ongelmallisuutta ei ole mahdollista huomata, jos ei milloinkaan pysähdy tunnustelemaan ja tutkimaan oman mielensä toimintaa. Mitä vahvemmin itsensä ankkuroi nykyhetkeen, sitä helpommin voi todistaa omien toimintojensa välittömiä seurauksia. Positiivisia tuloksia tuottavia toimintoja on helppo vahvistaa ja ongelmia synnyttävien toimintojen korjaaminen on mahdollista.

Ajatus- ja toimintamallien luomien ongelmien korjaaminen vaatii pysähtymisen lisäksi omakuvan päivittämistä. Tämä voi olla itseluottamukselle rankka prosessi, mikäli itsestä luotu kuva on rakentunut pääasiassa viottuneiden mallien päälle - kuten harmillisen usein onkin. Ilman omakuvan uudelleenrakentamista nykyhetkeen pysähtyminen käy kuitenkin aina vain ahdistavammaksi. Kyky hallita nykyhetkeä katoaa yhä helpommin ja hetkellisiin hyvänolontunteisiin tartutaan entistä herkemmin. 

Tulevaisuuteen tiiraileminen tai menneisyyden tarkastelu ilman tukevaa jalansijaa nykyhetkessä on täyttä energian hukkaa. Nykyhetken ollessa ainoa todellinen tila, kaikki panostus sen parantamiseen on loogisesti mielekästä. Rakentavassa nykyhetken parantamisessa yhdistyy sulavasti ja ahdistamatta sekä menneessä viottuneiden ajatus- ja toimintamallien korjaaminen että tulevaa varten valmistautuminen.

Nyt on erittäin hyvä aika parantaa nykyhetkeä. Tai vaikka heti.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (21 kommenttia)

Karl Fransen

Jonna.

Emme tiedä paljoakaan itse aika käsitteen olemuksesta. Tiedämme, että aikaa ei ole ilman liikettä, ja, että sellaista tilaa yleensä nimitetään kuolleeksi tilaksi. Olipa liike sitten siirtymistä yhdestä ajatuksesta toiseen, tai käydä ostoksilla. ”Ajatonta aikaa” ei voi edes kuvitella ja jos niin tekisimme olisimme ajassa, muistin luomassa, aina vaihtuvassa, aina liikkuvassa menneen kuvamaailmassa; ja mikä voisi olla vain muistin luomaa heijastumaa, jostakin sellaisesta jota ei enään ole.

Pyrkiä elämään nykyhetkessä, ei myöskään ole ajatukselle mahdollista, pyrkimystä enemmän, enenkuin ajatus lakkaa, pysähtyy spontaanisesti, ilman motiivia. Kun ajatus tavoittelee jotakin sellaista jota se itse ei ole, se voi päästä tavoitteensa, mutta se olisi vain itsensä ja ympöristöstä oppimaansa muistivarasto. Emme puhu käytännän, jokapäiväisessä toiminnssa kaytettävää muistia, ilman sitä lakkaamme olemasta. Mitä vanhemmaksi tulemme, sitä suuremmaksi ja ahtaammaksi käy ajatusvarastomme ja muutellessa sitä, sinne tai tänne, itse muuttelemisestä tulee lisää tilaa vaativaa muistettavaa - jollei opi unohtamaan.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

Niin pitkälle kuin ajasta ymmärrämme, päädymme väistämättä (tämän hetkisen ymmärryksen valossa) tulokseen, että aikakäsitys on mielentuotetta. Emme tiedä ajan olemuksesta mitään. Me olemme oppineet ajan ymmärtämisen sijasta mittaamaan suhteellisuutta tapahtumien välissä. Alkuun esimerkiksi havaittiin, että tietyn väliajoin on sen verran pimeää, että sitä voidaan kutsua yöksi ja myöhemmin sen verran valoisaa, että voimme sanoa sitä päiväksi. Auringon nousu ja sen lasku olivat riittäviä määrittelemään moniakin asioita. Pidempiä aikoja mitattaessa toki kuvioon astuvat vuodenajat ynnä muut.

Kun menemme lyhyempään aikaan, olemme keksineet näitä yhä pienempiä ja tarkempia tapoja mitata aikaa. On kuitenkin mieletöntä kuvitella olevansa jossain niin tiukassa ja mekaanisessa ajassa kiinni ja antaa sen jollain tapaa määrittää omaa kykyä ajatella. Tälläkin hetkellä kehossamme tapahtuu aivan omien "kellojensa" mukaan miljardeja tapahtumia, jotka tapahtuvat käsitteellistämästä ajastamme riippumatta. Elämämme ei riipu käsittämästämme ajasta.

Mitä paremmin pääsee pelkästään tästä käsitteellisestä ajasta ajatuksen tasolla irti, sitä laajemmaksi henkilökohtaisesti koettu "nykyhetki" tulee. Se ei ole ajatukselle mahdoton, vaikkakin harjoituksen takana se lieneekin. Totta on se, että "ajattomassa ajassa" olisimme vain muistin luomassa, aina vaihtuvassa liikkuvassa menneen kuvamaailmassa - kuten sanot - ja se menee jo puhtaasti fysiikan lakien mukaisesti näin. Onhan kaikki, mitä näet ympärilläsi ja kaikki mitä koet hieman jäljessä. Valo, vaikka nopea onkin, on vaihtunut toisenlaiseksi jo siinä vaiheessa kun ihminen on luonut siitä mielelle käsiteltävän kuvan. Näköhavaintomme ovat aina minimaalisesti jäljessä. Sama on kaiken muunkin toimintamme suhteen. Ei tarvitse siis edes kuvitella asioiden olevan niin - Se kun ON niin.

Mikä voisi olla parempaa, kuin kyetä hyödyttämään itseänsä ja ympäristöänsä tuollaisen muistivaraston avulla? Sitähän käytännössä jo tehdään laajalti - vaikkakin tehottomasti. Internethän on tällaista mekaanista muistivarastoa luomassa tällä hetkellä. Jos tuon mekaanisen varaston lisäksi opimme käyttämään omaa ajatustamme tutkimassa tätä valtavaa tietomäärää luoden yhä parempia käsitekokonaisuuksia, on meillä kyky luoda yhä massiivisempia asiakokonaisuuksia.

Surullista, jos ikääntyminen aiheuttaa mielen ahtautta. Voiko sellaista estää? Olisiko ajatusvarastot sittenkin liian raskaalla tavalla luotu, niin ehdottomina ja ristiriitaisina, etteivät ne kykene vastaanottamaan lisää? Kun käsite- ja asiakokonaisuudet luodaan alusta alkaen mahdollisimman ristiriidattomiksi ja siten vastaanottavaisiksi, niihin on mahdollista lisätä uutta.

Ristiriidat ovat harmillisesti vaikeimpia tälle ihmisapinalle ratkaista. Opimme liian helposti välttelemään sitä, sillä se vaatii puhdasta aivotyöskentelyä joka harjaantumattomana varsinkin on yhtä epämiellyttävää kuin maraton sohvaperunalle. Mitä pidemmälle ja suuremmiksi asiat kehittyvät, sitä suurempaa työtä aivoiltamme vaaditaan - Ja mitä syvemmältä perusteista ristiriita löytyy, sitä mahdottomammaksi työ käy.

Karl Fransen

Jonna.

Ehkä puhumme kahdesta eri asiasta. Esittämäsi on hieno kuvaus ajan käytön teknologisesta puolesta ja ajan ”suhteellisuudesta tapahtumien välissä”. Mennäksemme aika käsitteen luonteeseen, ei vain teknisessä mielessä, vaan kuinka aika esiintyy ajatusprosessissa ja kuinka aika, mikä on ajatuksen tuotetta, ja kuinka aika ajatuksen tuotteena, monine aika käsite tulkintoineen, etääntyy siitä m i t ä o n ja lopulta johtaa ristiriitasiin tulokseen. Tunnemme kahdenlaista aikaa, goelogista ja psykoloogista aikaa. Hitaasti muuttuvassa ja liikuvassa geologisessa ajassa voimme nähdä menneen monien ajan luonteeseen kuuluvin muutoksin, kuten ilmaston muuttumisen, tuntemastamme geologisesta menneeestä toistuvana ja kuitenkin alituisen muuttumisen, vaihtelevaisuuden kohteena. Siinä muuttumisessa olemme, ja voimme olla, sillä tietomäärällä mikä meillä on tänään, sanoisin; pelkästään katsojan asemassa. Voimme muuttaa ajatuksemme käytöksen ja sen muuttumisen myötä toimia toisin kuin mitä teemme tätänykyä, mutta sellaiseen muuttumiseen olemme haluttomia.

Puhuttaessa psykologisesta ajasta, mikä sisältää kaiken actiivisen osan ajatuksesta ja minkä puitteissa toimimme ja teemme jokapäiväiset päätöksemme, muihin ihmisiin ja ympäristöömme nähden, on teknillisesti tasapainottomassa, horjuvassa tilassa. Sanoessasi: ”Elämemme ei riipu käsittämästämme ajasta”. Kuinka voit eroittaa ne toisistaan? Elämä on aikaa ja aika on elämää. Ilman aikaa ei ole elämää, ollakseen, to be, to exist, olemme sidottu aikaan, elämme ajan conditionaalisessa tilassa. Missä olemme on aikaa ja - mitä tekisimme ilman aikaa? Emme olisi mitä nyt olemme!

PS.
Meillä on ollut täällä hyvin korkeita lämpötiloja, 38 asteesta aina 42 plussaa. Näissä lämpölukemissa tapahtuu ”aivojen pehmentymistä”, tai ainakin hidastumista. Joten jatkan kun ulkoiset lämpötilat putoavat 30 paikkeille.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

"Elämä on aikaa ja aika on elämää. Ilman aikaa ei ole elämää, ollakseen, to be, to exist, olemme sidottu aikaan, elämme ajan conditionaalisessa tilassa. Missä olemme on aikaa ja - mitä tekisimme ilman aikaa? Emme olisi mitä nyt olemme!"

Aika on tapahtumia. Jos mitään ei tapahdu, eteneekö aika? Kuitenkin monenlaisia asioita tapahtuu jatkuvasti, jonka tähden voimme kokea asioiden ns. "etenevän", eli "aika toteutuu". Ajatus ajasta ei ole mielestäni tarpeellinen elämiseen. Osaamme kuitenkin lukea viisareita ja ymmärrämme niiden merkityksen, voimme niin sanotusti ulkoistaa tämän ajatuksen ajasta näille välineille, jotka sitä mittaavat. Massiivisemmassa mittakaavassahan toteammehan myös, kuinka ennen maailmankaikkeuden syntyä ei ollut aikaa. Ei ollut tapahtumia. Kaikkeuden lopun ennustetaan tapahtuvan kaikkeuden lopullisen jäähtymisen myötä - eli tapahtumat loppuvat. Ei ole mitään, mitä mitata, kun ei ole mitään, mitä tapahtuu.

Tällaista "ajattoman ajan" ajattelutapaa on kovin hankala selittää, kun en ole itse koskaan omannut varsinaista aikakäsitystä sillä tavoin, kuin olen ymmärtänyt muiden sen käsittävän. Toisaalta on outoa minun edes kirjoittaa tällaisesta, kun en tosiaankaan ymmärrä, millaista on elää aikakäsityksen kanssa. Mihin käsitystä ajasta tarvitaan? Selvää kuitenkin on, että olemassa minä olen, vaikka en aikaa tunne enkä käsitä. On olemassa tapahtumia ja tietyin kriteerein yhteisesti sovittuja määreitä, joiden mukaan tapahtumien välistä aikaa mitataan. Miksi tarvittaisiin mitään muuta?

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Mielenkiintoista pohdintaa!

Tässä ja nyt eli unohtaen ajan voidaan palauttaa ajatukset siihen miten mikäkin ajatusmalli toimii. Sitä arvokkaammaksi ajatukseksi samalla paljastuu se,että mikään päämaali,täyttymys,loppupiste eli päämäärä ei voi hyvittää keinoja sen saavuttamiseksi.

Tämä siis tuli ensimmäiseksi mieleen jutustasi.

Karl Fransen

”Aika on tapahtumia”. Ehkä olet kokenut hetkiä missä aikaa, ”tapahtumia” ei ollut ja ehkä havainnut sen vapauttavan elämyksen mikä sellaiseen hetkeen voi sisältyä. Muisti tapahtuneesta, olipa kysymys mistä hyvänsä, on tekijä, asia, jonka varassa kaikki toimintamme tapahtuu ja voi vain tapahtua. Ilman muistia emme voisi tunnistaa olevamme, olisimme muille, muiden aistinnassa, mutta itseämme , egoamme, sellaisena kuin sen tunnemme, emme voisi tiedostaa ilman muistin keräämää kuvaa, ei vain itsestämme vaan myös kaikesta siitä mikä sisälltyy ympäristöön, ihmiset eritoden.

Onhan tunnettua, että muisti esiintyy kahdenlaisena, käytännön, jokapäiväistä toimintaa ohjaavana, ja psykologisena muistina. Ilman muistia unohtaisin ja unohtuisin ajasta erillisenä, ei-kukaan-mikään tilaan. Psykolooginen muisti rakentuu tapahtuneista ”hyvistä ja huonoista” kokemuksista joita kannamme mukanamme aina ”kehdosta hautaan”; ja niistä on tullut ns. karakteeriset piirteemme. Käytännön muisti on elinehto jota ilman emme voi tulla toimeen, kun taas ”psykolooginen” muisti ja siihen juurtuneet menneen tapahtumat, joista emme halua luopua, ovat aina esteenä elää realiteettien maailmassa.

”Ajatus ajasta” on tärkeää jossakin tilanteessa - muuten ei ehtisi junaan. Kuten sanoit: Massiivisessa mittakaavassa, ennen maailmankaikkeuden syntyä ei ollut aikaa. Eihän myöskään ole aikaa ilman ajan mittaajaa ja mittaaja itse on myös aikaa, ajan tulosta ja niillä tuloksilla sitten käydään mittaamaan aikaa joka on aina mittaajan mukaisesti rajoitettu. Non posso! Aika käsite itsessään on rajoittunut tila ja siksi sen puitteissa ei voi nähdä, mitata ”ajatonta”, mitä sitten haluammekaan aikakäsitteeseen tai ajattomaan sisältyvän. Ilman havaintojen tekijää ei ole mitään havaittavaa, eikä parhaallakaan rajoitetulla, mitä itsekukin olemme, voida luoda kokonaiskuvaa rajattomasta. Voimme edetä ajassa, ajan mukana kehittyä, kuten kaikki muukin luonto, kunhan ensin olemme tulleet ymmärtämään psykoloogiset, muistinvaraiset, rajoittavat esteet.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

Emme mielestäni voi tunnistaa olevamme, tunnistaa egoamme, jos olemme kytkeytyneet tiukasti mukaan aikaan. Vain pysähtyessämme ja tutkaillessamme voimme sen tehdä, johon alkuperäisessä kirjoituksessakin otan kantaa. Jos olemme "kiinni ajassa", menemme koko ajan sen mukana eteenpäin. Voimme tarkkailla itseämme vain, jos voimme psykologisesti hetkittäin irrottaa itsemme tästä ajasta. Sillon meidän muistomme ja muut näyttäytyvät kokonaisempina jatkumoina ja voimme huomata niitä rakenteita, jotka mahdollisesti ovat esimerkiksi viallisia. Totta on, että tällaisessa pysähtyneisyyden tilassa emme välttämättä tunnistaisi itseämme, sillä useinkin tuo ego on rakentunut sellaisiin uomiin, joita emme haluaisikaan itsessä tunnistaa. Emme kuitenkaan kykene päivittämään tätä kuvaa itsestämme ilman pysähtymistämme ja olisimme silloin tämän rakentuneen egon "armoilla", jos näinkin vahvasti asian saa ilmaista.

Psykologinen muistimme toki rakentuu "hyvistä ja huonoista" hetkistä, mutta jälleen palaisin siihen pysähtyneisyyden tilaan. Miksi ja miten määrittelemme nämä hyvät ja huonot kokemukset? Jos emme pysähdy ja tutki asiaa, kokemukset eivät aukaise meille aina niin paljoa ymmärrystä itsestämme ja maailmasta, kuin ne voisivat. Monet huonot kokemukset muokkaavat meitä, eivätkä ne ole aina kaikista rakentavimpia tapoja toimia. Saatamme oppia tapoja, jotka ovat haitallisia, emmekä osaa päästää niistä irti tarkastelematta näitä rakenteita. Tällainen taasen on kovin rankka prosessi juurikin egolle, koska näillä toimintatavoilla usein rakennamme myös tätä käsitystä itsestämme. Emme välttämättä halua myöntää esimerkiksi työtahtimme olevan niin vahingollinen itsellemme ja lähipiirillemme, jos olemme omaksuneet työnarkomanisen toimintatavan. Saatamme perustella sitä positiivisena "korkeana työmoraalina" ja määrittelemme itseämme tällaisen kautta. Tällaisen vääristyneen mielikuvan hajottaminen on pelottavaa, vaikka vain sen hajottamalla voisimmekin päästä kohti ehjempää itseä.

"Ajatus ajasta" junaan ehtimisen suhteen perustuu kuitenkin pitkälti kokemukseen. Tiedämme, että tietyn matkan kulkemiseen mitattuna kuluu tyypillisesti omalla kohdalla tietyn määrän aikaa - olemme sitä usein mitanneet ja todenneet, osaamme arvioida matkan ja nopeutemme suhteen. Ei sitä aikaa tarvitse aktiivisesti miettiä. Kellosta voi katsoa, onko jo kiire - Tarvitseeko juosta - jos junaan ehtiminen epäillyttää. Tämä palaa ulkoistettuun aikakäsitykseen.

Totta on, ei ole aikaa ilman mittaajaa. Vain ihminen on elämänmuodoista ainoa, joka näin tarkoin muka tarvitsee ajan mittaamista, eikä tätäkään ole tapahtunut vasta kuin joitain satoja vuosia näin laajalti ihmisten keskuudessa. Tätä ennen se on ollut paljon siitä, että tutkimme luontoa ja toimimme sen mukaan. Se, että olemme luoneet käsityksen ja tarkempia määreitä ajalle ei mitenkään liity siihen, että siihen tarvitsee nykyisellä tavalla kiinnittyä niin lujasti.

Pelkästään jo ajankuluun suhtautuminen vaihtelee muutenkin kulttuurien välillä, Suomen ollessa yksi aikatauluihin sitoutuneimmista kulttuureista. Eräs muistaakseeni keski-amerikasta löytynyt heimoyhteisö ajattelee tulevaisuuden olevan "selän takana" ja menneisyyden "kasvojen edessä", kun meillä länsimaissa yleensä ajatus on päinvastainen. Ehkä olisi meillekin tervetta ajatella tuon heimon kaltaisesti, sillä tulevaisuus on vasta tulossa, tuntemattomana ja tietämättömänä, ja vain mennyttä voimme tarkkailla. On siis mielekästä toimia nykyhetkessä jatkuvasti siten, että tulevaan voi turvallisin mielin "kävellä selkä edellä". Mitä kokonaisvaltaisemmin näkee menneisyyden olevan kunnossa, sitä luottavaisemmin mielin näin voi tehdä.

Karl Fransen

”Tunnistaessa egoamme” herää kysymys mikä, tai kuka on tämä ego, itse, joka on lähtenyt ”tunnistamaan” itseään? Todellisuudessa, ovatko ne, tunnistaja ja tunnistettava kaksi erillistä olemusta, vai yksi, unitaarinen olemus, jonka ajatus eroittaa kahdeksi eriolemukseksi, tarkkailijaksi ja tarkkailun kohteeksi ja siten tekee havaintojaan.

Näinhän me jokainen teemme. Jaamme, kategorioimme itsemme egokäsitteisiin fragmentteihin ja kumminkin kysymyksessä on, fyysillisesti yhtenäinen olemus. Ajatteles mitä tapahtuu tuollaisessa prosesissa. Erottelu-tapahtumassa itsessään syntyy tavoite olla jotakin muuta kuin mitä itseasiassa olemme, sen olet varmaankin tullut huomaamaan. Juuri tuossa prosessissa ja sen tuloksena syntyy itse ”egokäsite”, olla jotakin mitä toivomme olevamme, mutta emme ole; ja jonka perusolemus on hallita, niin itseään kuin muitakin.

Jos katsomme asiaa, tilaa josta puhumme - ilman egoa - mitä voisikaan silloin havaita? Eikö juuri sellaisessa hetkessä, missä ei ole jaoittelevaa olemusta, egoa kategeroimassa mitä pitäisi olla, olisimme juuri sitä mitä olemme, itsekeskeisiä, ahneita, aina kilpailunhalusia, valmiita syrjimään heikompia omien tarkoitusperien saavuttamisesksi mitä hienovaraisin puolusteluin.

Tuonlaisten kysymysten ratkaisuihin voi päästä vain tuntemalle itsensä todellisen olemuksen, luonteen, ei tuomitsevalla tai kritikoivalla asentumisella, tai uskottelemalla olevansa positiivinen. Pyrkimällä välttämään negatiivistä ei voi koskaan tehdä muuta kuin estää positiivisen tuloa. Sitävastoin, nähtyään negatiivisen selkeänä factana, avaa oven positiiviseen elämään ja sitähän me jokainen haluamme.

Suurin este on tämä ns. ego, itse, joka pyrkii tasapainoon, hyvinvointiin, kilpailun avulla. Mutta tuntematta itseään ja itsen päähänpiintyneitä kaavamaisuuksia, emme voi tuntea toista ihmistä, mikä ei, toinen ihminen, kaikesta selittelyistä huolimatta, voi poiketa siitä mitä me jokainen, ympäristämme ohjelmoivina edustamme. Sisäisen rakenteemme puitteissa, selaisena kuin se on meidän päähämme ohjelmoitu, emme voi tehdä - menneillään olevasta, tapahtuvasta - juuri mitään menneestä poikkeavaa, vaan toistamme mennyttä ja sen toilauksia. Eikä kukaan, ”taivaissa” tai maanpäällä, voi sitä paljastaa, paitsi niiden rakentaja - me itse.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

"Eikö juuri sellaisessa hetkessä, missä ei ole jaoittelevaa olemusta, egoa kategeroimassa mitä pitäisi olla, olisimme juuri sitä mitä olemme, itsekeskeisiä, ahneita, aina kilpailunhalusia, valmiita syrjimään heikompia omien tarkoitusperien saavuttamisesksi mitä hienovaraisin puolusteluin."

Mielestäni nimenomaan se ego tekee tätä: Elämmehän yhteiskunnassa, jossa pärjää parhaiten itsekeskeisenä ja ahneena. Usein juuri monissa yleisissä "self-help"- toiminnoissa keskitytäänkin siihen, kuinka itse voisi pärjätä paremmin, miten kilpailla paremmin voittaen. Mutta tavallaan olet oikeassa - Hetkessä, jossa ei ole jaoteltavaa olemusta, eli emme tunnista itsestämme tätä egoksi kutsuttua rakennelmaa ja ulospäin näkyvää persoonaa, toimimme auttamatta sen mukaisesti. Toimimme itsekkäästi ja olemme valmiita syrjimään heikompia.

Tässä nyt tietenkin on paljon kyse siitä, miten kukakin egoa määrittelee. Itse pidän sitä sinä harhaisena ajatuksena itsestä, joka tulisi parhaansa mukaan purkaa. Se on niitä omia psykologisia uskomuksia ja ajatuksia, jotka johtavat tiettyihin toimintohin. Ne muovautuvat vuosien aikana ja ne janoavat entisestään tulevansa oikeutetuksi - Niitä vastaan asettuminen ulkopuolelta aiheuttaa usein hyvin vahvan ristiriitatilanteen, jopa täysin selvittämättömän. Tähän voi vain, kuten lopussa mainitset, itse vaikuttaa.

Erikseen käytän itse mieluiten sanaa "minuus" siitä jostain egoa syvemmästä. Siitä, jonka ajattelen olevan jokaisella ihmisellä samankaltainen. Mitä tämä minuus taasen tavoittelee, on tasapainotilaa ja onnellisuutta. Tätä se periaatteessa myös itsessän on, mikäli mahdollisimman paljon tätä ns. ulkoista egoa voi purkaa. Tämä minuus ei voi olla täysivaltaisena toimimassa, mikäli tavoittelee tyytyväisyyttä muiden kustannuksella - Se on egon hommia se.

Minuudestahan myös tämä egokin kuitenkin nousee, eli ei ole täysin mielekästä yrittää erottaa tätä egoa itsestä esimerkiksi syyllisen etsimisen tähden. Täytyy ymmärtää, että tämä ego pyrkii saamaan samaa kuin syvempikin minuus, mutta sen toimintatavat ovat usein "kaikki-tänne-heti-nyt", välittämättä seurauksista ja loppuviimein myös siitä sisäisestä tasapainotilasta ja onnellisuudesta. Keinoista ja niiden toteutuksesta tulee päämäärää arvokkaampia. Päämäärä kun tavallaan nurinkurisesti kuitenkin on paluu lähtöpisteeseen, joka meissä on koko ajan.

Tälläisia käsittämäni "minuuden" mukaan toimivia henkilöitä ovat olleet esimerkiksi Krishnamurti ja monet muut länsimaillekin tutut itämaalaiset ajattelijat. Länsimaissakin näitä ihmisiä toki on, mutta kilpailunhalun ja materian himon puutteen tähden heitä ei missään nimessä täällä ylistetä - Päinvastoin heitä syrjitään. Tavallaan molemmat lähestymistavat myös koettelevat vakavasti tätä minuuden vahvuutta ja ikään kuin etsisivät egoa johon hyökätä. Itämaissahan harvoin kukaan nousee niin tunnetuksi, sellaisen käsittely voi olla äärimmäisen vaativaa. Länsimaisessa kulttuurissa taas yksi suurimpia tragedioita lie täysi tuntemattomuus, kun olemme niin vahvasti iskostaneet menestymisen ajatuksen ja sen mukana tulleen tunnettuuden ja kunnian. Kuinka olla rakenetamatta egoa menestyksen tai syrjätymisen tähden?

Eihän meitä täällä ihmisiä syvemmin oikeastaan mikään muu toisistamme erota kuin elämän tapahtumat ja miten ne ovat meitä muokanneet - egot. Olemme vain oppineet tavoittelemaan jotain aivan muuta, kuin onnellisuutta, ja toisaalta olemme oppineet, että tämä saavutetaan esimerkiksi kilpailulla toisia kohtaan. Todellisuudessa kuitenkin yhteistyöllä olemme näinkin vakaan yhteiskunnan saaneet ympärillemme.

Karl Fransen

Jos lähdemme ”määrittelyn” avulla löytämään vastauksia realisiin, elintärkeisiin kysymyksiimme, olisimme ja olemmekin siinä samassa jumissa missä kaikki muukin maailma ponnistelee. Ego on kieltämättä tekijä, mutta vain silloin kun erittelemme egon erilliseksi tekijästä. Eihän egoa voi olla ilman ihmistä, joten eroittamalla ego käsitteen ihmisestä, itsestämme, voimme syyttää ”egoa” kaikesta ”pahasta” ja itsemme lukea syyttömäksi.

En katsoisi nimityksen olevan asian luonnetta muuttava tekijä, mutta lähinnä ajatuksen rakentama pakotie, väistämättömän totuuden väistömuotona. Tiedämme molemmat, että asiat joita olemme haluttomia näkemään, katsomaan hyvin läheltä, ovat asoita joita emme näe kokonaisuudessaan. Tuolloin niistä jää ”residue” jonka voi tuntea, mutta jota emme voi unohtaa ilman, että menisimme kysymyksen alkutekijöihin, alkulähteille. Sellaisessa ”menemisessä” on eräs, sanoisin ihastuttava ominaisuus - sillä ei ole loppua, päättymistä sellaisena kuin päättymisen kuvailemme, eikä jatkuvuutta sellaisena kuin jatkuvuus esiintyy.

Kohta esimmäisestä lukemastani kirjoituksestasi havaitsin, että kirjoituksessasi ilmeneni jotakin jolla sanoisin olevan krishnamurtimaisia piirteitä. Tosin, jos saan sanoa, eräänlaisena concoctiona länsimaisesta.

Et voi ehkä uskoa, mutta aloin tutustua Krishnamurtin ajatuksiin joskus 21 vuotinna - ja siitä on hemmetin pitkäaika - kahden muun nuoruuskaverin kanssa. He ovat menneet Manan maille, kauan sitten ja enkä sen jälkeen ole tavannut yhtään ihmistä - naispuolisesta puhumattakaan, jolla olisi ollut kiinnostusta mennä syvemmälle ihmisen perusolemukseen suuntautuvissa kysymyksissä. Kaikkein hienoin piirre Krishnamurtin kirjoituksissa oli, että hän ei halunnut seuraajia, vaan kehoitti läytämään vastaukset jokaisen omasta olemuksestaan. Kuten tiedät, se on kaikkein vaikein opinaihe, mutta jos onnistuu löytämään ”narun alkupään” siitä muodustuu elinikäinen löytöretki.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

Samat aatokset kyllä. Nämä asiat ovat joskus vaikeita puhua, koska käsitteet ovat aina käsitteitä, eivätkä koskaan voi aukaista kokonaisuutta. Se, miten niitä sitten missäkin tilanteessa tulee valittua ja käytettyä, vaihtelee paljon. Aina en varmastikaan löydä parhaiten kuvaavia tapoja ilmaista, ja juuri tämä "ego"-keskustelu on aina sellaista. Väistin sen käyttöä aloitustekstissäkin, vaikka siihen halusinkin viitata. Niinpä sanoin "käsitys itsestä", koska tietyllä tavalla ajatellen se sitä on.

On helppo uskoa, että Krishnamurti ei ole sinulle tuntematon. Tutustuin itse häneen muutama vuosi sitten, varmaankin 23-vuotiaana. Olin iloinen siitä, että hänen sanansa monella tapaa sanottivat omia ajatuksiani maailmasta ja eritoten itsestä. Tämän takia mielelläni pyrkinkin lukemaan paljon, jotta voisin löytää tapoja sanoittaa omia ajatuksiani. Kuitenkin itse näitä asioita ilmaistaessa päälle täytyy heittää aina yleisö, jolle asioista puhuu. Joskus on parasta puhua "tieteiden kielellä", toisinaan uskonnot antavat sanastoa ja kuvastoa. Tavallaan on täytynyt purkaa näitä eri paikoista löytyviä käsitteitä ja ymmärtää niiden takaa löytyviä ominaisuuksia, jolloin on mahdollista kertoa samasta asiasta parillakin eri tavalla. Niin paljonhan meillä syntyy turhia ristiriitatilanteita ja ongelmia, kun olemme omaksuneet erilaisia maailmankuvia, joiden mukana on tullut omat käsitteensä asioita kuvaamaan, emmekä laajasti näe niiden samankaltaisuutta.

Niinpä sitten yhtään itämaisempia ajatuksiakin on kiedottava länsimaalaiseen huntuun, niihin käsitteisiin, jotka ovat tuttuja täällä. Varsinkin länsimaissa on yhä vahvistuva tapa kieltää kaikki muu, paitsi se, joka voidaan itselle järkeviksi sanoiksi puettuna ilmaista. Lähinnä tarkoittaa juurikin tieteen tai uskonnon termein asioiden ilmaisua, sillä näihin on useimmilla kosketus ja näiden avulla useimmat maailmaa rakentavat. Kaikkea en minäkään kuitenkaan osaa näille käsitetodellisuuksille "kääntää", kun en ole kumpaakaan "maailmaa" ottanut täydellisesti osaksi itseäni.

Mutta noin muuten, oman olemuksen tutkiminen on se "rakas harrastus". Sitä kautta olen olevaista eniten tutkinut. Moni tekstinikin on syntynyt syvältä tulleesta oivalluksesta, joita olen pyrkinyt sitten tuomaan jollain "yleisesti hyväksytyllä tavalla" esiin. Kommenteissa sitten joskus pääsee yllättävänkin pitkälle keskustelussa pohtimaan tarkemmin, etsimään itsekin niitä käsitteitä, joilla voisi saada ajattelunsa ymmärretyksi ulkopuolelta. Pidän tätä keskusteluamme yhtenä esimerkkinä sellaisesta. Luulen ainakin, että olemme suhteellisen hyvin ymmärtäneet toisiamme sanoista huolimatta.

Karl Fransen

-----koska käsitteet ovat aina käsitteitä, eivätkä koskaan voi aukaista kokonaisuutta----- Näinhän se on. Ego käsitteenä nähdäkseni on, ei pelkästään osa meistä jokaisesta, vaan pikemminkin kokonaisuus. Se määrittelee, kuten sanoit, ei vain tilanteita ja tapoja pukea sanoiksi, vaan totaalisen sosiaalisen käytöksemme eri tilanteissa. Nähdäkseen itsensä, ei pelkästään haluaminsa kuvien mukaan, vaan ennenkaikkea ei- haluamansa. Ne, ei halutut kuvat ovat vaikeutena mennä syvemmälle itseensä. Siihen ei ole olemassa metodia, kaavaa jonka mukaan tulisi toimia sanallisessa tai sanattomassa tilanteessa. Siksi ego, tai kuten asian esitit, ”käsitys itsestä” voi alkaa vain itsetuntemuksesta. Opimme egokäsitteestä kirjallisuuden kautta ja henkilöistä jotka näistä asioista kirjoittavat, mutta heistä ja heidän kirjoista emme voi oppia itsestämme, mitä todella olemme ilman ulkopuolisen kuvauksia. Omakohtainen havantojen tekeminen vaatii äärimmäistä rehellisyyttä, ei toisia ihmisiä kohtaan niinkään, vaan itselleen, mistä edelleen voi seurata rehellisyys myöskin ulkopuoliseen maailmaan nähden.

Itse asia, ”Ego” ei tarvise sisältää laajaa sanavarastoa, koska mitä selkeämmäksi se tulee itselleen sitä selkeämpi on myöskin sanottava, esitystapa kommunikoida toisille. Jos ymmärtää toista ihmistä, ei siinä ole kysymys sanallisesta ymmärtämisestä niinkään, kuin nähdä samankaltaisuus, ilman vertailua. Todellisuudessa samanlaisuus ei riipu ihmisen ihonväristä tai kielestä jota käytämme, ei myöskään missä osassa tätä planeettaa ole olemme sattumalta synteneet, tai mitä vanhempamme ovat tehneet työkseen antaakseen purtavaa jälkikasvulleen. Kaikesta tuosta rakentuu traditio joka useinkin on itseensä sulketumisessaan eristävä ja sen myötä ennakkoluuloisuus muihin traditioihin nähden. Nähdessään rajoittvat tekijät itsessään selkeästi ja niiden rajoittava ja hajoittava vaikutus meidän ihmisten keskeisessä kommunikaatiossa, vähenee aivan samassa suhteessa kuin tunnemme itseämme, eikä se ole löydettävissä toisesta, ulkopuolisesta, vaan juuri omassa asennoitumisesta itseensä nähden, siihen toiseen kuvaan itsestämme jota emme tunne.

Olemme ”henkisiä” tuloksia monista vaikutteista, idästä, lännestä, etelästä ja pojoisesta. Pintapuoliset eroavaisuudet ovat helposti eroitettavissa. Sisäisiä eroja tuskin on olemassa, itse ihmisen perusolemuksessa. Ilmastolliset ja traditionaalisten vaikutteet katsoisin kuuluvan luononmukaisina sovlletuksina, josta ajan myötä olemme kehittyneet sellaisiksi, mitä olemme tänään. Ulkopuoliset olosuhteet eivät ole meistä itsestämme riippuvaisia, vaan me olemme ympäristöllisten olosuhteiden muokkaama tuote ja siksi riippuvaisian ulkopuolisesta. Sitä ”tuotetta” on vaikea nähdä kokonaisessa, ehjässä perspektiivissä, mutta ottamalla vaikeuden haasteena, jota itsekin esitit, mikään ei voi estää menemästä - ties kuinka kauas. Vain ”itsekäsitys” asettelee rajoituksia, mutta hyvässä, rakentavassa keskustelussa aina avautuu laajempi kuva, niin itsestä kuin toisesta ihmisestä.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

"Nähdäkseen itsensä, ei pelkästään haluaminsa kuvien mukaan, vaan ennenkaikkea ei- haluamansa. Ne, ei halutut kuvat ovat vaikeutena mennä syvemmälle itseensä. -- Opimme egokäsitteestä kirjallisuuden kautta ja henkilöistä jotka näistä asioista kirjoittavat, mutta heistä ja heidän kirjoista emme voi oppia itsestämme, mitä todella olemme ilman ulkopuolisen kuvauksia."

On totta, että itsensä tuntemisessa ei pääse syvemmälle, mikäli ei halua nähdä itseään myös niiltä osin, joita ei toivoisi itsessään olevan. On myös totta, ettemme toisten sanoista voi oppia itsestämme, mutta toisaalta toisista oppiminen on myös tapa. Siihen tosin tarvitaan jo riittävän syvälle menevää itsetuntemusta, jossa huomaa tarkkailla omia tuntemuksiaan verrattuna muiden sanomisiin tai tekemisiin. Esimerkiksi voi huomata, että tietty puheenaihe saa olon tuntumaan epämukavalta, ja huomata, ettei silti toinen ihminen sitä itseen aiheuttanut - Se tulee itsestä. Siten on mahollista huomata asioita, joiden kanssa työtä vielä reilummin on jäljellä. Osia tästä toitkin toisessa kappaleessa myös esiin.

Outoa kuitenkin on, että mitä normaalisti miellämme yleisesti ottaen hyväksi tavaksi toimia tai ajatella, emme helposti huomaa. Tämä on sinällään järkeenkäypää, sillä mitä tarkemmin asioita pohtii, eivät ne edes asetu hyvä - paha / huono- akselille lainkaan. On asioita. Vain me itse lataamme niihin sen määritelmän. Jos lähdemme tekojemme ja ajatustemme kautta määrittelemään hyvää ja huonoa, määrittelemme sitä kautta myös itsemme - olenko hyvä vai huono? Molemmat ovat riskialttiita, sillä huonoksi itsemme kokiessamme emme saa sitä hyvääkään näkyviin. Hyväksi itsemme kokiessa emme näe, kun teemme huonosti. Kehitys loppuu liian usein tähän. Mitä syvemmälle menee, sitä laajemmin asioista ajattelee, sitä suurempia ilmiöitä maailmasta pohtii, ja niiden asettamatta jättäminen hyvä - paha akselille on vaikeaa.

"Omakohtainen havantojen tekeminen vaatii äärimmäistä rehellisyyttä, ei toisia ihmisiä kohtaan niinkään, vaan itselleen, mistä edelleen voi seurata rehellisyys myöskin ulkopuoliseen maailmaan nähden."

Tämäpä se ongelmallinen onkin. Moni haluaisi olla itselleen rehellinen, mutta mikäli se johtaa rehellisyyteen myös ulkopuolista maailmaa kohtaan, tullaankin vaikeiden asioiden äärelle. Mitä tiedostomattomampi on menneessä ollut toimistaan, sitä enemmän ongelmia on ehtinyt kerryttää. Voiko ulkomaailma ymmärtää, etten tiennyt, mitä tein? Tästä tulee väkisinkin mieleen itselleni kaikista vaikuttavin raamatun kohta: Kun Jeesus ristiinnaulittiin, hän sanoi "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät". En ajattele sen ollee viittaus puhtaasti siihen, että he tappoivat "jumalan pojan" vaan yksinkertaisesti se, etteivät he tiedostaneet tekonsa tekemistä - Noudattivat vain käskyjä. Samalla tavalla mekin "noudatamme vain käskyjä", jos emme tiedosta omia toimintatapojamme. Jäämme niiden vangiksi emmekä vapaudu itseluomistamme kahleista.

Karl Fransen

Emme halua näyttää, emme edes itsellemme, muista puhumattakaan, taustassamme tapahtunutta. Tuoda esiin taustamme sellaisena kuin se on ollut, on melkein itsemurhaan verrattavissa oleva teko ja sen mukaan meidät jaoitellaan ”hyvään ja pahaan” ja teloitetaan, ”heille” antamillamme ”työkaluilla”.

Olla itselleen rehellinen tulee ilmenemään myös ulkopuolisiin nähden, tosin sellainen voi tapahtua vain nykyhetkessä, nyt tapahtuvassa. Mennyttä ei voi muuttaa ja siksi sillä ei voi olla arvoa nykyhetkessä. Esitellä mennyyttään muille kuin itselleen, ja silloinkin vain fotoalbumin muodossa, tuottaa henkistä kärsimystä jota, ja johon, ”hyvinä kristittyinä”, olemme traditionaaliseati kasvatettu ja sidottu. Kristinusko perustuu kärsimyksen kautta ”puhdistumiseen”, kärsimyksen jumaloimiseen, palvella jotakin meille tuntematonta, Jumalaa, itsekidutuksen avulla. Samainen ”kidutus” on mitä annamme, ja voimme antaa ympärillämme oleviin ihmisiin, samanaikaisesti pyrkimällä osoittamaan ”ihimillisyyttä” heitä kohtaan. Jos asiaan saisi ja voitaisiin mennä ilman varauksia, lakkaisimme olemasta ”kristyttyjä” - tuosta oivalluksesta lähtien. Siihen suuntaa ollaan menossa, mutta,”kiiruhda hitaasti” on ainoa ohje, ei käsky, mikä antaa mahdollisuden nähdä ”The big picture”.

Moinen käytös on tehnyt meistä ristiriitaisia, itseensäsulkeutuneita murjottajia ja emmekä voi sille tehdä mitään, koskapa olemme tuo ja sama olemus, tekijä ja tehtävä, kuin koira joka tavoittelee omaa häntäänsä ja siksi voi juosta vain ympyrässä. ”Käskyjä noudattavina” emme voi oppia muuta kuin mitä käskyjen noudattamiseen vaaditaan, sokeaa seuraamista. Sellainen olotila ei vaadi nähdä kauemmes ja jos siinä voi elää käskyjen mukaisesti, kaikki hyvin. Mutta kuten tiedämme, haluamme nähdä mitä on ”tunturin tuolla puolla”, mikä meiltä on kielletty ja siitä sitten joudummekin ”liriin”. Ajat muuttuvat ja vähitellen muuttuu ajattelijakin, mikä on luonnon mukainen seuraus ja pahaksi nimitetyn evoluution välttämättömyys, muutenhan olisimme yhtähyvin kuolleita.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

Paljon on erilaisia ajatuksia kristinuskon oikeasta tulkinnasta, eikä siihen keskusteluun ole täysin mielekästä aina edes osallistua. Jokaisella tuntuu siihen olevan täysin oma, usein myös oikeutettu, mielipiteensä. Kärsimyksen ihannoinnistahan myös syytetään paljon erilaisia itämaisia filosofioita, vaikka itse näen molemmissa sen, että kärsimys on omalla tavallaan hyväksyttävä siinä itsensä tutkimisen retkessä. Se nimittäin on jonkinasteista kärsimystä, mutta palkitsevaa sellaista. On tottakai olemassa epärakentavaa kärsimystä, sellaista itselleen tarkoituksella aiheutettua vain kärsimyksen tähden.

Mitä kristinuskoon tulee, olen pitkälti Nietzchen linjoilla siinä - Ainoa kristitty kuoli ristillä (ainakin tunnetuista tai arvostetuista ihmisistä ainoa). Eipä Jeesus tarkoituksella itseään kärsimään asettanut, mutta hyväksyi sen kärsimyksen, joka hänen harteilleen lankesi. Muutoinkin noin kristityissä arvostan sitä vanhaa ja kadonnutta kristikuntaa, joka aikanaan itseään nimitti juurikin fundementalisteiksi, joka siis vielä 1900-luvun alkupuolella tarkoitti hyvinkin edistyksellistä suuntausta - Sellaista, joka mukautui nykyaikaisempiin tilanteisiin. Nykyään tosin fundementalismikin tarkoittaa jämähtänyttä asennetta, joka ei mihinkään taivu.

Uskonnolla ja käsityksellä siitä on varmasti paljon merkitystä nykypäivän ristiriitaisuuksiin ihmisten käytöksessä. Vaikka kutsuisimme itseämme ateisteiksi, ovat pitkät perinteet kuitenkin väistämättä luoneet tietyntyyppisiä ajatusjärjestelmiä, joissa jumala voidaan korvata lähes tulkoon millä tahansa. Tiedeuskovaisuus on sanana hämmentävä, mutta yhtälailla kritiikin puuttuessa Tieteen nimessä itseään esittelevä saattaa harhauttaa ihmisiä samaan tapaan, kuin aikanaan Jumalan nimessä itseään esittellyt.

Näistä ajatusmalleista tulisi ensisijaisesti päästä irti. Ongelmaksi siinä taitaa vahvimmin liittyä auktoriteettiuskovaisuus, sillä niin moni järjestelmämme toimii hierarkisesti ja auktoriteetin sanelemana. Auktoriteettiasemaakaan ei täällä saavuteta pätevyydellä, vaan pahimmillaan manipuloinnilla, rahalla ja syntymäperäisellä vallalla. Tämä luonnollisesti aiheuttaa suurempia vaikeuksia tällaisten järjestelmien purkamiseen, sillä vallalla olevat (olipa kyse miten pienestä tai suuresta instituutiosta tahansa) ei varmasti oikeudetta olevaa valtaansa halua kyseenalaistaa. Jos mitä tahansa valtaa pitävä tuntisi paikkansa oikeutetuksi, ei tämän auktoriteetin kyseenalaistaminen ja sen haastaminen pitäisi olla mitään muuta kuin itsestäänselvyys. Nykyään haastaminen voi johtaa jopa oikeudellisiin toimenpiteisiin - suomeksi sanottuna kuritustoimenpiteisiin.

Itseään suojeleva ihminen luonnollisesti pyrkii siihen, ettei joutuisi kuritettavaksi. Niinpä on helpompi totella käskyjä kuin ajatella itse - pelko rangaistuksesta, olipa se miten mitätön tahansa, pelottaa jo kuritoimenpiteisiin liitetyn häpeän tähden. Hävetähän me osaamme, oi sen me kyllä osaamme.

Karl Fransen

Sanoessasi ”oikeasta tulkinnasta”, katsoisin tulkinnan olevan enemmälti tulkintaa jo entuudestaan tulkitusta, ja mitä sanommekaan uskonnoista voi olla vain mielipiteitä, samoin kuin ovat uskonnot. Nekin rakentuvat uskomuksiin, mielipiteeseen jonkin superior beings olemastaolosta, mitkä myöskin ovat meidän ja heidän sisältö, kuten kaikesta muustakin ns. abstraktisesta, ideologiaan rakentuvasta. Voimme esittää vain mielpiteitä joita on iskostettu aivoomme jonkun ”korkeasti kunnioitetun auktoriteetin” kertomina ja mitä suurempi ”kunnioituksemme” häntä, auktoriteettiä kohtaan, sitä fundamenttaalisempi on uskomme hänen mielipiteeseen, josta oma mielipiteemme on edelleen kehittynyt, meidän omien idiosynkraatien, inklinaattioiden mukaisina jäljennöksinä alkuperäisestä, oppimastamme.

Mentäessä uskonto kysymykseen syvemmin, herää kysymys, miksi meidän tulee uskoa kun mahdollisuus näkemiseen on osa jo meidän perusrakenteesta. Jopa Raamattu esittää samaa sanoessaan, ”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen”. Tämä ”omaksi kuvakseen” ei suinkaan ollut jaettuna henkiseen ja ruumilliseen, kuten se yleisesti on tulkittu, vaan, sanoisin kokonaiskuva kokonaisesta, ehjästä ihmisestä. Tuollainen ajatus herättää ristiriitaisia johtopäätöksiä ja kuten tiedämme, jotkut ”viisaat” ovat sitä käyttäneet edukseen ja luoneet auktoriteetin omiin, itsekeskeisiin ego-raameihinsa, mikä selkeimmin esiintyy kaikissa organisoiduissa uskonnoissa. Itse auktoriteetti-käsitteeseen sisältyy yliherruus, paremmuus vertailun tuloksena toisista ihmisistä, eräänlainen jumaluus arvo. Käsitteinä ne ovat ”sukulaisia” toisilleen, derivatiivejä.

Ehkä toistan aikaisemmin sanomaani liian usein, mutta uskonnot, uskomukset, poliittiset ja uskonnolliset, kuuluvat samaan ryhmään, mielipidetulkintojen cyberspace ulottumattomaan. ”Näistä ajatusmalleista tulisi ensisijaisesti päästä irti” ja kuten sanoit - ongelmaksi siinä taitaa vahvimmin liittyä auktoriteettiuskovaisuus. Näinhän on. Mikä muu kuin seuraaminen, ketä tahansa, rakentaa auktoriteetin mikä sitoo oman ajatuksen auktoriteetin luomaan kaavaan, kieltäen vapauden katsoa ja nähdä asioita sellaisina kuin ne esiintyvät - ilman auktoriteettiä. Irtaantua heidän tulkinnoista, pelkästään sanallisesti, katsotaan auktoriteetin loukkaamiseksi, ja josta - ”synnistä” - monta on menettänyt henkensä, ”harhaoppien levittämisestä”. Kapinoimalla ”hyväksyttyjä normeja” vastaan on pelkkä vastareaktio, eikä koskaan ole johtanut, jos on selviytynyt voittajana, muuhun kuin vanhaan, entisestä muunnoksena syntyneeseen bourgeoiseen samanlaisuuteen, ja hitaasti, mutta väistämättömästi samanlaiseen korruptioon - josta syytimme loosereita.

”Päästä irti” on luonnollinen seuraus silloin kun olemme tulleet tajuamaan, selkeästi, että kaikki korruptio on perintönä itsessämme ja vain alkamalla näkemään kaiken surkeuden itsestämme lähtöisenä jatkuvuutena, koska olemmehan osa yhteiskuntaa, alkutekijöista lähtien, yhteiskuntaa jossa olemme syntyneet ja jossa elämme, voimme käydä eteenpäin. Samaisen yhteiskunnan kopiona voimme toimia vain konemaisesti - ja jos mistään, siitä meidän on tultava syvästi tietoiseksi, enenkuin voimme vapautua vanhasta ja tehdä jotakin todella käänteen-tekevää ja uutta.

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

Juurikin niin, uskomukset ovat samanlaisia, olipa kyse minkälaatuisesta uskomuksesta tahansa. Kuitenkin vain sellaiset uskomukset, joissa voi olla minkäänlaista pientäkään järkeä, voivat saada laajan seuraajakunnan - palasia "totuutta" voi löytää lähestulkoon mistä vain. Samanlaista se on ideologioiden kanssa. Osa kokonaisuudesta voi olla järkeensä käypää ja hyvä tapa ajatella, mutta sepä niissä aina ongelma onkin - On eroteltu hyvät ja huonot ajatukset. Pahimmillaan eriävän mielipiteen omistaminenkin voi johtaa eristämiseen yhteistöstä ja tällaisia esimerkkejä nyt pahimmillaan useat uskonnot ovatkin antaneet. Toisaalta samaan mekaniikkaan menee nämä ideologiset taistelut, sillä jos väittäisikin vastaan oman "puolensa" jäseniä vastaan, siinä voi mennä uskottavuus ja "ystävyys"suhteita poikki - samalla, kun ulkopuoliset on jo leimattu viholliseksi, eikä sieltä herkästi tukea halua ottaa vastaan.

Mitä tarkoitan sillä, että kaikesta löytyy se palanen totuutta, tarkoittaa pitkälti sitä, että jokaisessa luodussa järjestelmässä on jotain, joka ihmiseen vetoaa. Olipa kyseessä oma hyvinvointi, yhteisön hyvinvointi tai rauha, se idea, jolla ajatusta myydään, on aina houkutteleva. On vaativaa huomata, että vaikka idea itsessään onkin tavoiteltava, toteutustapa ei ole kovinkaan usein idean mukainen. Usein toteutumistapa tarkoittaa sekä auktoriteettia että koko yhteisön osallistumista sen puolesta. Mikään ideologia tai uskonto ei toimi, mikäli jokainen ihminen ei ole samalla kannalla. Tällaista kaikkien mielestä hyvää ja toimivaa järjestelmää ei kuitenkaan ole olemassa, eikä voisikaan - niinpä täällä taistellaan siitä, kenen järjestelmä on paras, väheksytään toisia, eikä huomata, että vika on itsessään siinä järjestelmässä.

Kai nämä menevät myös siihen, että pitäisi uskaltaa olla omaa mieltänsä, vaikka seisoisikin yksin ajatustensa takana. On ehkä vaikea ymmärtää ihmisen, että vaikka tuntisi 200 ihmistä, on silti mahdollista, että nämä 200 ovat jonkin asian suhteen "väärässä", toimivat siis itseä ja yhteisöään kohtaan vahingollisesti. Sinällään tämä on sama kuin auktoriteettiuskon tuoma ongelma, mutta toisaalta myös valta-aseman saanut ei voi uskaltaa olla täysin toista mieltä, kuin alamaisensa - on myötäiltävä. Eli yhdeksi isoksi ongelmaksi näyttäytyy yhteisömme, josta haemme sosiaalisina ja yhteisöllisinä eläiminä tukea ja turvaa, joka samalla voi olla pahin esteemme henkilökohtaiselle kehitykselle. Yhteisöhän ei voi olla "terve" ilman terveitä yksilöitä ja ns. tervemielisten kasvua vakavasti vahingoitetaan vain tottumussyistä. Tavallaan yksikin tervemielinen yhteisössä olemassaolollaan "vaatii" ympäristönsä kasvavan terveeksi myös, joten on helpompi kieltää tuo yksilö kuin kohdata niitä omia kasvun paikkojaan.

Karl Fransen

”One can take a horse to water, but cannot make it drink” ja sitähän teemme silloin kun pyrimme ”omilla ajatuksilla”, systeemeillä, taivuttamaan muita mukaamme. Voisimme sanoa, että oppia soisomaan omilla jaloillaan onkin ainoa tapa seisoa muiden kanssa yksimielisesti. Siihen sisältyy aivan erinlainen suhtautuminen kuin mihin olemme juurtuneet, sellaisina kuin olemme.

Kuten tiedät, meidät on opetettu ajattelemaan mielipiteillä ja kun jokaisella meistä on oma mielipide keppihevosena ja josta, ”hevosesta” on tehty individualismin symbooli, itsekorostuksen tärkeys, mikä ei voi olla ilman kilpailua muiden mielipiteiden kesken; ja parempia kun luulemme olevamme, voimme olla vain siinä tilassa missä olemme tänään. Eikä niinkään erillisinä yksilöinä, vaan koko maailmaa käsittävänä riidan haluisina, vaikkakin yhteisönä. Siitä kuka on oikeassa, eikä mikä on oikein, on rakentunut ylitsepääsemätön muuri. Jos ideologista ajatusta voitaisiin käyttää realisessa, aineellisessa, kuten käytämme sitä teknologisessa suunnittelussa, ja jota ilman teknologinen kehittyminen ei olisi mahdollista, todella rakentavassa ja kehittävällä tavalla, niin silloin kaikki olisi ok.

Mutta ideologiaa ei voi käsitellä kuten käsittelemme aineellista, käsinkosketeltavaa, jota voi muokata rajattomasti. Rakentaa silta joen ylitse, jolla ei ole vastakkaista rantaa, ei ole mahdollista. Eikä vain se ole itse probleema, vaan ideologilla, per se, ei ole rantaa johon rakentaa, ei puolin eikä toisin. Olemme poikkeukseta päätyneet kompromisoiviin tuloksiin ideologisella tasolla. Voitaneen sanoa, että kompromissiltä puuttuu yhteinen ”selkäranka” ja ilman selkärankaa ei voida kantaa mitään - hyvääkään ideaa kovin kauas.

”Totuutta voi löytää, lähestulkoon mistä vain”, ja noilla johtopäätöksillä tapahtuu suurin osa toiminnoistamme, mutta, kuten tiedät, nekin ovat mielipiteitä ja samoin on kaikkien muitenkin mielipiteiden laita abstraktisella tasolla liikuttaessa, niitä ei voi korjailla realisella, ilman, että abstraktiset lakkaisivat olemasta. Nähdäkseni suuntaus on käymässä realiseen, tätänykyä, ja siitä yhtenä esimerkkinä on kirkosta eroaminen ja poliittisten puolueiden heikkoutuminen, etenkin nuorempien joukossa. Kaikella on aikansa, eikä sitä aikaa voi välttää, sikäli kun haluamme jatkaa evolution tiellä, mikä ei tietenkään ole riippuvainen meidän haluista eikä mielipiteistä.

”Niinpä täällä taistellaan siitä, kenen järjestelmä on paras, väheksytään toisia, eikä huomata, että vika on siinä järjestelmässä” Lisäisin tuohon, että järjestelmä ja järjestelmän rakentaja ovat aina sama, ei erillinen meistä ihmisistä ”keksijänä”, vaan samainen otus, vaikka vallan toisin kuvittelemmekin .

Käyttäjän jonnapurojarvi kuva
Jonna Purojärvi

Tarpeellinen lisäys sinulla lopussa, siksihän nämä ovatkin hankalia asioita purkaa, sillä itse olemme ne rakentaneet. Se vaatii melkoista nielemistä, että on voinut jonkin niinkin massiivisen ajatusjärjestelmän rakentaa lahoista puista. Siihen ei edes uskalleta enää rakentaa päälle, jottei kaikki sortuisi - pyritään pitämään sitä pystyssä, mitä vielä voidaan. Aikamoista energian hukkaa.

"Kaikella on aikansa, eikä sitä aikaa voi välttää, sikäli kun haluamme jatkaa evolution tiellä, mikä ei tietenkään ole riippuvainen meidän haluista eikä mielipiteistä." Näinpä.

Trust the way of things enough to know that this must be.

Karl Fransen

Ehkä probleema onkin, että nielemme purematta ja annamme puremisen auktoriteeteille ja heidän systemaattisten kaavojen sulatettavaksi. Kirjoituksistasi päätellen, olet purkamassa lahonnutta rakennelmaa, mutta sitä voi tehdä ainostaan omakohtaisena, ei johtamalla muita. Lykkyä tykö!

Toimituksen poiminnat